Enpä ole hetkeen kirjoitellu. Kotona saan huonosti aikaiseksi, ja kun koulu on ohi en kanna enää läppäriäkään mukana.

Fiilis on lähinnä yksinäinen. Kaveriseuraa ei paljoa ole, mun sosiaalisuus on enimmäkseen terapian, duunin ja miehen varassa. Ja duunia en oikeestaan laske. Tosin vaikka ois ihmisiä, oisin silti yksinäinen. Nyt iski tää kunnolla päälle, kun mies kävi vaan kääntymässä kotona, ja lähti saman tien kaverinsa kanssa ulos. Ei tässä mitään erityistä ole, se tekee noin joka tiistai, mulla vaan on ollut ennen tiistaisin menoa ja nyt ei ole. Jos mies ei olis käyny kotona välissä, mulle ei tulis niin ikävä olo siitä, että se on jossain muualla. Mutta kun ei edes ruokaa syönyt, ja sille mä sitä oikeestaan teen. Tai siis enimmäkseen laitan ruokaa sillai, että mietin ensin mistä se tykkää ja sitten vasta mistä itse tykkään. Joskus toisinkin päin kyllä. No ei toi ruoka ois ollu heti valmista, tunnin verran ois menny ennen ku mies ois päässy lähtemään jos se ois sitä jääny odottelemaan ja sitten kello ois ollu jo aika paljon lähtemiseen, se kuitenkin haluaa nukkumaan ennen kymmentä. Ymmärrän kyllä ettei se jääny, ja oletinkin niin ennen kuin se tuli edes käymään, mutta silti.

Masentaa ja itkettää, koska on niin yksinäistä. Pahinta tässä on se, etten mitenkään voi päästä tästä eroon. Vaikka olisin muiden kanssa, tuntisin yksinäisyyttää. Vaikka joku tietäis musta kaiken ja mä siitä kaiken ja me välitettäis toisistamme, mä olisin silti yksinäinen. Mulla on vaan kavereita eikä koskaan ystävää, koska sellaista ihmistä ei ole, josta voisin niin sanoa. Mun pitäis voida jotenkin tuntea sen toisen ihmisen mieli, nähdä se samalla tavalla kuin voin nähdä sen ihmisen muuten. Sen pitäis voida nähdä mun mieli, voida koskettaa sitä jotenkin. Vaikka kaikki muut ihmiset ei todennäköisesti ole vain hirveän hyvin ohjelmoituja koneita, joilla vain näyttää olevan mieli tai sielu, ne yhtä hyvin vois olla, se ei tekis musta sen enempää yksinäistä kuin jo olen. Ihan kuin leijusin yksin avaruudessa, jossa ei ole mitään muuta kuin minä. Mä en käsitä millä voin päästä tästä eroon, en mä voi oppia aistimaan toisten mieliä, koska ihmiset ei vaan pysty siihen.

Kaikki mikä muistuttaa ihmisistä vaan pahentaa mun oloa. Mun pitää jotenkin saada tietoiset ajatukset pois päältä, silloin olo on ihan ok, joskaan en sitä ehdi itse huomata, koska jos yritän tiedostaa sitä, tulee kaikki paska mieleen ja argh. Ainoa tapa olla tuntematta yksinäisyyttää, on hankkia tarpeeksi häiriötekijöitä, etten huomaa sitä. 

Enpä ole hetkeen kirjoittanut. Ei ole ollut aikaa tai asiaa. Nyt on ainakin aikaa, ehkä jotain asianpoikastakin.

Vapun jälkeen olen nähnyt muutamaa ihmistä. Silti on yksinäinen olo. En vaan saa sosiaalisuudesta mitään irti. Aina pitää miettiä miten käyttäytyä, ja ahdistua jos toinen ei ole normaalisti, tai ylipäänsä jos mitään käytösnormia rikotaan. Äsken ois ollu fb:n chatissa seuraa, mutta en oikeen sitäkään jaksanut. Osittain syy oli siinä, että kyseinen ihminen oli jenkki. Niiden tapa jutella ja olla ihmisten kanssa on liian pinnallinen, liian normitettu, liian epähiljainen. Koen itseni epäkohteliaaksi, jos en kysele ja juttele takaisin. Kysely kuuluu kuitenkin amerikkalaiseen kommunikointiin paljon enemmän kuin suomalaiseen, ja mä olen suomalaisessakin mittakaavassa surkea siinä. Ärsyttää kun joudun tietoisesti miettimään kysymyksiä vain ollakseni kohtelias. Juttua mulla riittäis, mutta vaan itsestäni. Alkoi siis ahdistaa kun pelkäsin olevani sille jenkkitytölle jotenkin ikävää chattiseuraa, ja sanoin meneväni nukkumaan. Chatista voi onneksi aina paeta, jos ahdistaa, siinä on helpompi keksiä joku hätävale. Kaverin kanssa taas pitää hengailla siihen asti, että tulee jotain tekemistä tai kello on tarpeeksi paljon.

Yksi isoimmista syistä, miksi ihmisten kanssa on vaikea olla, on tuo että pelkään loukkaavani tai käyttäyväni jotenkin epäsopivasti. En myöskään halua, että minun tai kaverini käytös on ulkopuolisen silmissä epäsopivaa. Ongelma tästä tulee, kun kaverin käytös ei ole normien mukaista, koska silloin se on ulkopuolisesta ikävää, mutta en yleensä voi huomauttaa kaverille, koska saattaisin loukata. Juttelu on myös jotenkin vaikeaa, koska pelkään puhuvani liikaa itsestäni ja kyseleväni ja kuuntelevani liian vähän. Ärsyttää kun useimmat kysymykset pitää pakottaa itsestä. Eikö mulla kuitenkin pitäisi olla jotain mielenkiintoa kavereiden elämään? Eikö kysymysten pitäisi tulla siitä, eikä kohteliaisuudesta?

En myöskään tykkää siitä, että mulla ei oikein ole tasaveroista ystävyyssuhdetta kenenkään kanssa. En koe että missään mun ihmissuhteessa kumpikin ois toiselle yhtä tärkeä ja läheinen. Aina on epätasapainoa, ja se tuntuu olevan aina samaan suuntaan. Olen puhunut tästä ennenkin. Tämä epätasapaino ei häiritse mua ihan niin paljon, jos suhteessa on jokin auktoriteettiero. Ei ole niin paha, että jotkut opettajat tai srk:n työntekijät on mulle tärkeämpiä kuin mä niille, se jotenkin kuuluu siihen. Ei myöskään häiritse, jos joku riparilainen (tai oppilas joskus tulevaisuudessa) pitää mua tärkeänä ihmisenä, ja mä näen sen vaan yhtenä muista. Ensimmäisessä tapauksessa en koe liikaa alemmuudentunnetta ja toisessa toinen ihminen ei ärsytä mua kohtuuttomasti. Jos taas olen jollekin kaverille tärkeä, enkä kuitenkaan itse hirveästi välitä kyseisestä ihmisestä, ärsyynnyn aika nopeasti tuohon ihmiseen. Jos joku kaveri on mulle tärkeä, mutta jostain syystä saan kuvan, etten ole hänelle niin läheinen, tunnen itseni pieneksi ja mitättömäksi.

Terapiassa puhuttiin terapian loppumisesta. Vaikea aihe, monesta syystä. Pelkään että jäljellä oleva aika ei vaan riitä saamaan mua sellaseen kuntoon, että pärjäisin ilman terapiaa. Häpeän sitä kuinka tärkeä ihminen mun terapeutti on mulle. En tosin tiedä miksi on näin. Kuitenkin, koska terapeutti on mulle tärkeä, erosta tulee surullinen ja varmaan itken sitä vielä moneen kertaan. Kuitenkin mua hävettää toi, joten se itkeminenkin on vaikeaa. Tai ei yksin, silloin ei tarvi hävetä niin paljoa. Ehkä vaikeinta on sen hyväksyminen, että terapeutista on tullut mulle niin tärkeä kuin se on. En mä oikein voi surra terapian loppumista kunnolla, jos koko ajan tunnen häpeää.

Terapeuttille mä pystyn puhumaan paljon isommasta osasta asioita kuin muille ihmisille. Täällä blogissa pystyn kyllä kirjoittamaan samat asiat, ja ehkä enemmänkin, mutta ei tämä ole sama kuin toiselle ihmiselle puhuminen. Mua ahdistaa se, että mä menetän sen ainoan ihmisen, jolle mä pystyn puhumaan kunnolla. Välillä mua kyllä hävettää mun asiat, mutta jotenkin mun terapeutti ei ole nähnyt vielä missään mitään todella hävettävää, ainakaan en ole huomannut. Se ei ole hätkähtänyt juuri mistään, ei ainakaan pahassa, tietty jos mulle on jotain sattunu, ni sitten. Mä olen turhautunut moneen kertaan, mutta terapeutista en ole sitä koskaan huomannut. Melkein voin luottaa siihen, että saan edetä niin hitaasti kuin haluan ja voin sanoa ja ilmaista mitä vaan eikä mulle huudeta tai mua jätetä. Jos terapeutille onkin tullut joskus sellainen olo, että mua pitäis vähän ravistella, ei se ole sitä näyttänyt.

Kuitenkaan mä en täysin luota siihen, että mulla ois mitään väliä. Ei se, että tietää toisesta kaiken, takaa välittämistä. Miksi joku ylipäänsä välittää toisesta? Tietysti terapeutista on tullu mulle tärkeä, se on kuunnellu mun juttuja yli viis vuotta ja aina ollu vaan mua varten. Siis niinä hetkinä kun mä olen terapiassa, tosiassa tietenkään en ole ainut ihminen tai edes ainut potilas sen elämässä. Sillä illuusiolla on kuitenkin väliä. Se, että on muitakin ihmisiä, vähentää mun tärkeyttä. Tietenkin tiedän, ettei näin ole, enhän mäkään välitä toisesta vähemmän, jos välitän muistakin. Mutta miksi mä olen sille tärkeä, niin kuin se väittää? Mulle se ei voi kertoa omasta elämästään enkä voi siis sitä kautta tulla tärkeäksi. Mä en osaa olla kohtelias tai kehua tai olla muutenkaan mukava. Mä en osaa sanoa mitään nättiä. Mun on tehny mieli huutaa sille, paiskoa tavaroita, väittää vastaan ja vaikka mitä, ja se on ihan yhtä paha kuin itse toteuttaminen. Se tietää, että oon joskus halunnu tehdä jotain tollasta. Miten voi välittää ihmisestä, joka on halunnu tehdä tollasta? Miten voi välittää sellaisesta, joka ei... ole täydellinen. (Tää tuli mieleen ennen kuin ehdin tajuta miten absurdilta ja typerältä toi kuulostaa.) Pelkkä aika ei riitä tekemään ihmisestä tärkeää. Tutumman kyllä, mutta ei läheisempää.

Miksi mulla on väliä? Mitä siitä saa, että kuuntelee mua kaks kertaa viikossa?

Miksi mulla voi olla väliä vaan jos olen tärkein? Miksi olen hyvä vain jos olen paras? Miksi en riitä? Jos uskoisin riitäväni, mun ei tarvis epäillä onko mulla väliä.

Kertokaa mulle kuka mä olen, ja miksi olen se joka olen. Musta tuntuu, mä melkein tiedän, että mussa on jokin asia, jota en itse tiedosta itsessäni. Kukaan ei kerro sitä mulle. Ehkä kukaan muukaan ei tiedä sitä, tai sitten kukaan ei halua kertoa, tai se on jotain niin itsestäänselvää, ettei kenellekään tule mieleen sanoa. Jos mä vaan tietäisin mikä tuo puuttuva asia on, niin kaikki ois paremmin. Tää kaikki ratkeais, mua ei masentais eikä ahdistais. Mitä mä en nää?

Vappu ohi, ja kuten arvasin, enää ei oo yhtä paska olo. Itseasiassa oon saanu tekemistäkin ihan kohtuullisesti. Tällä viikolla näen kolmea ihmistä, on ajo ja töitä. Ensi viikollakin on ohjelmaa.

Ei kai tässä mitään ihmeellisempää, aattelin vaan kertoa että edellisen viestin olosta oon päässy yli. Ja hei, mulla on jääny noiden kysymyksien läpi käyminen ihan kokonaan, ku oon angstaillu. Jos mä vastaan kaikkiin loppuihin tässä.

 

Day Eight: Three turn ons.

Huomio, kehuminen ja.. huomio. (Tän tarkempia en haluu sanoa tässä. :P)

Day Nine: Two smileys that describe your life right now.

Ei sellasia ole oikein, mutta olkoon :) ja :( koska ristiriitasia tunteita on vaikea laittaa yhteen hymiöön.

Day Ten: One confession.

Vaikee. En osaaa päättää kerronko jotain pinnallista vai jotain oikeaa. Pinnalliset on noloja, oikeat asiat kans, mutta erilailla. Äh, hitto. Mä haluaisin että mun terapeutti ois mun äiti. Tai en tiedä halusinko varsinaisesti, mutta tavallaan. Tai ehkä haluisin vaan enemmän terapiaa = huomiota. Haluisin voida olla mut huomioivan ja musta välittävän ihmisen kanssa aina kun vaan haluan. Kuka ei haluis? Ja lisäks haluisin että mun äiti ois osannu olla parempi, ois pystyny kestämään mun negatiiviset tunteet.

 

Näin muuten taas joku aika sitten unta, missä oli mun terapeutti. En muista enää tarkaan miten se uni meni, kun en heti kirjoittanut ylös. Jotain tämän tapaista kuitenkin: Terapeutti aikoi kolmen muuttaa asumaan kolmen muun naisihmisen kanssa jonnekin maatilalle johonkin kommuunin tapaiseen. Terapeutti oli lisäksi adoptoinut jostain lapsen, ja ne aikoi kaikki neljä olla sille äitejä. Tän takia terapeutti aikoi lopettaa työnsä ja siis jättää mun terapian kesken. En muista kummin päin sain nää asiat unessa selville, tais mennä niin että terapeutti kertoi vain lopettavansa ja mä stalkkailin sitä, että saisin tietää miks.

En tiedä osaanko tulkita. Tosin toi lapsen adoptoiminen tuli luultavasti uneen sen takia, että olin katsonut Housea, ja siinä Cuddy adoptoi lapsen. No, ehkä haluisin tavallaan itse tulla adoptoiduksi, koska silloin joku oikeesti haluais mut. En mä siis sillä, että oisin ollu vahinkolapsi, ilmeisesti en ollut, mutta ois vaan halutumpi olo. Ja yhteensä neljä vanhempaa, oishan se hienoo. Luultavasti pelkkiä naisia siksi, että naiset edustaa enempi tunteita ja välittämistä ku miehet. 

Viides vappu putkeen töissä. Ois joskus kiva päästä viettämään vappua ihmisten kanssa. Ai niin, eihän kukaan edes pyytäny mua mihinkään. (Paitsi äiti. Jee.)

Katkera ja masentunut olo. En edes jaksa yrittää saada tätä paremmaksi. Inhottaa ajatella kaikkia tuttuja pitämässä hauskaa. Ehkä tää taas paranee, kun vappu on ohi.

Hei vaan. En oikein tiedä mitä kirjoittaisin, kun konkreettista ahdistusasiaa ei ole. Mulla on vapaapäivä, ois tarkotuksena vähän siistiä meidän pyöriä ja tarkistaa niiden renkaat ja sellaista, että sitten kun mies tulee kotiin, voitais lähteä käymään ostoksilla. Ihmuroidakin vois ja pestä viimeisen ikkunan. Ja ruokaakin vois tehdä.

Tekemistä siis ois, mutta oikeestaan ei huvita. Halusin vaan nukkua, koska silloin ei ois kokoajan tietoinen siitä, että on yksin. Katsoin äsken eilisen Housen ja sen aikana ei tuntunut pahalta, mutta heti kun se loppui, yksinäisyyden tunne iski. Nyt se on vähän lievempi, koska tämän kirjoittaminen on melkein kuin puhuis jollekin. Tiedän, että kun saan tämän tehtyä ja mentyä suihkuun, yksinäisyys lyö taas. Se puristaa rintaa ja tuntuu kuristavana tunteena kurkussa, ihan kuin masennuskin. Tai ehkä se on masentuneisuutta yksinäisyyden takia, en tiedä.

Eilen terepiassa puhuttiin ihmisistä, siitä kuinka osaa en halua nähdä ja lopuista pelkään, ettei ne halua nähdä mua. Tosin totesin, että mun sisko on poikkeus, siihen ei päde noista kumpikaan. Laitoin sille viestiä, ja me nähdään ens viikolla. <3 Siskon kanssa on ihanaa. Joskus kyllä tunnen itseni pienemmäksi kuin mun sisko, vaikka se onkin mua nuorempi. Jotenkin se tuntuu vastuullisemmalta ihmiseltä, mutta tuo johtuu kai lähinnä siitä, että mun sisko on tosi paljon siistimpi ihminen ku mä. Sen koti on aina, ainakin mun standardeilla, puhdas ja siisti. Toisin kuin mun. Pikaisella vilkaisulla näen tässä olkkarissa muutaman astian pöydällä, hapankorppupaketin lattialla, sohvan päälle kuuluvan peittojutun rytyssä tuolilla, lattialla tyhjän viinipullon, cd-soittimen, pähkinäpussin kulman, villakoiria, mainoksia, kaljapullon.. Siskon käsitys sotkusta on pari likaista lasia tiskipöydällä, sillä ei ikinä ois tällasta. Mutta kyllä mä joskus vielä saan tuntea itseni isosiskoksikin. Me kumminkin osataan ja tiedetään eri asioita mun siskon kanssa, joten kummallakin on jotain neuvottavaa toiselle.

 Siskon tapaamiseen asti vaan pitäis kehittää jotain tekemistä. Jotain että unohtaisin olevani yksin. No, viikonloppuna on duunia, eli mukasosiaalisuutta. Ensi viikosta tulee kyllä varmaan tylsä, mulla ei ole päiväaikaan mitään menoja, kaikki on iltapainotteista. Mites siinä sitten näkis ketään, ku muilla on ohjelmansa päivällä? Tai miten muka näkis ketään muutenkaan, ku ei uskalla kysyä keneltäkään, että haluaisko ne tavata. Ehkä pitäis laittaa pari tekstaria, ja koittaa nähdä niitä ihmisiä, jotka ei mua ärsytä, vaikka ne saakin mut tuntemaan itseni pieneksi ja epäkypsäksi ja.. Ne on vaan jotenki aikuisia, muistuttaa mua siitä kuinka kaukana olen normaalin ihmisen elämästä. Ja joo, joo, ei normaalia ole ja en voi tietää miten varmoiksi ja aikuisiksi ne tuntee itsensä ja sitä rataa. Kuitenkin.

Ehkä tästä vielä piristyn, jos saan ne viestit laitettua. Nyt ois aikaa ihmisille, tai siis ensi viikolla. Tosin noi molemmat käy töissä, joten iltaan menee, ja koska ne käy töissä eli herää aamulla ajoissa, ei hirveen myöhään ehdi nähdä. Itse kun teen vaan vähän töitä eikä juuri ole menoa, niin saan nukkua yli kymmeneen ihan rauhassa. On kyllä aika lusmu olo, kun ei ole mitään tekemistä ja vaan hengaan kotona. Aina pitäis tehdä jotain järkevää.