Enpä ole hetkeen kirjoittanut. Ei ole ollut aikaa tai asiaa. Nyt on ainakin aikaa, ehkä jotain asianpoikastakin.

Vapun jälkeen olen nähnyt muutamaa ihmistä. Silti on yksinäinen olo. En vaan saa sosiaalisuudesta mitään irti. Aina pitää miettiä miten käyttäytyä, ja ahdistua jos toinen ei ole normaalisti, tai ylipäänsä jos mitään käytösnormia rikotaan. Äsken ois ollu fb:n chatissa seuraa, mutta en oikeen sitäkään jaksanut. Osittain syy oli siinä, että kyseinen ihminen oli jenkki. Niiden tapa jutella ja olla ihmisten kanssa on liian pinnallinen, liian normitettu, liian epähiljainen. Koen itseni epäkohteliaaksi, jos en kysele ja juttele takaisin. Kysely kuuluu kuitenkin amerikkalaiseen kommunikointiin paljon enemmän kuin suomalaiseen, ja mä olen suomalaisessakin mittakaavassa surkea siinä. Ärsyttää kun joudun tietoisesti miettimään kysymyksiä vain ollakseni kohtelias. Juttua mulla riittäis, mutta vaan itsestäni. Alkoi siis ahdistaa kun pelkäsin olevani sille jenkkitytölle jotenkin ikävää chattiseuraa, ja sanoin meneväni nukkumaan. Chatista voi onneksi aina paeta, jos ahdistaa, siinä on helpompi keksiä joku hätävale. Kaverin kanssa taas pitää hengailla siihen asti, että tulee jotain tekemistä tai kello on tarpeeksi paljon.

Yksi isoimmista syistä, miksi ihmisten kanssa on vaikea olla, on tuo että pelkään loukkaavani tai käyttäyväni jotenkin epäsopivasti. En myöskään halua, että minun tai kaverini käytös on ulkopuolisen silmissä epäsopivaa. Ongelma tästä tulee, kun kaverin käytös ei ole normien mukaista, koska silloin se on ulkopuolisesta ikävää, mutta en yleensä voi huomauttaa kaverille, koska saattaisin loukata. Juttelu on myös jotenkin vaikeaa, koska pelkään puhuvani liikaa itsestäni ja kyseleväni ja kuuntelevani liian vähän. Ärsyttää kun useimmat kysymykset pitää pakottaa itsestä. Eikö mulla kuitenkin pitäisi olla jotain mielenkiintoa kavereiden elämään? Eikö kysymysten pitäisi tulla siitä, eikä kohteliaisuudesta?

En myöskään tykkää siitä, että mulla ei oikein ole tasaveroista ystävyyssuhdetta kenenkään kanssa. En koe että missään mun ihmissuhteessa kumpikin ois toiselle yhtä tärkeä ja läheinen. Aina on epätasapainoa, ja se tuntuu olevan aina samaan suuntaan. Olen puhunut tästä ennenkin. Tämä epätasapaino ei häiritse mua ihan niin paljon, jos suhteessa on jokin auktoriteettiero. Ei ole niin paha, että jotkut opettajat tai srk:n työntekijät on mulle tärkeämpiä kuin mä niille, se jotenkin kuuluu siihen. Ei myöskään häiritse, jos joku riparilainen (tai oppilas joskus tulevaisuudessa) pitää mua tärkeänä ihmisenä, ja mä näen sen vaan yhtenä muista. Ensimmäisessä tapauksessa en koe liikaa alemmuudentunnetta ja toisessa toinen ihminen ei ärsytä mua kohtuuttomasti. Jos taas olen jollekin kaverille tärkeä, enkä kuitenkaan itse hirveästi välitä kyseisestä ihmisestä, ärsyynnyn aika nopeasti tuohon ihmiseen. Jos joku kaveri on mulle tärkeä, mutta jostain syystä saan kuvan, etten ole hänelle niin läheinen, tunnen itseni pieneksi ja mitättömäksi.

Terapiassa puhuttiin terapian loppumisesta. Vaikea aihe, monesta syystä. Pelkään että jäljellä oleva aika ei vaan riitä saamaan mua sellaseen kuntoon, että pärjäisin ilman terapiaa. Häpeän sitä kuinka tärkeä ihminen mun terapeutti on mulle. En tosin tiedä miksi on näin. Kuitenkin, koska terapeutti on mulle tärkeä, erosta tulee surullinen ja varmaan itken sitä vielä moneen kertaan. Kuitenkin mua hävettää toi, joten se itkeminenkin on vaikeaa. Tai ei yksin, silloin ei tarvi hävetä niin paljoa. Ehkä vaikeinta on sen hyväksyminen, että terapeutista on tullut mulle niin tärkeä kuin se on. En mä oikein voi surra terapian loppumista kunnolla, jos koko ajan tunnen häpeää.

Terapeuttille mä pystyn puhumaan paljon isommasta osasta asioita kuin muille ihmisille. Täällä blogissa pystyn kyllä kirjoittamaan samat asiat, ja ehkä enemmänkin, mutta ei tämä ole sama kuin toiselle ihmiselle puhuminen. Mua ahdistaa se, että mä menetän sen ainoan ihmisen, jolle mä pystyn puhumaan kunnolla. Välillä mua kyllä hävettää mun asiat, mutta jotenkin mun terapeutti ei ole nähnyt vielä missään mitään todella hävettävää, ainakaan en ole huomannut. Se ei ole hätkähtänyt juuri mistään, ei ainakaan pahassa, tietty jos mulle on jotain sattunu, ni sitten. Mä olen turhautunut moneen kertaan, mutta terapeutista en ole sitä koskaan huomannut. Melkein voin luottaa siihen, että saan edetä niin hitaasti kuin haluan ja voin sanoa ja ilmaista mitä vaan eikä mulle huudeta tai mua jätetä. Jos terapeutille onkin tullut joskus sellainen olo, että mua pitäis vähän ravistella, ei se ole sitä näyttänyt.

Kuitenkaan mä en täysin luota siihen, että mulla ois mitään väliä. Ei se, että tietää toisesta kaiken, takaa välittämistä. Miksi joku ylipäänsä välittää toisesta? Tietysti terapeutista on tullu mulle tärkeä, se on kuunnellu mun juttuja yli viis vuotta ja aina ollu vaan mua varten. Siis niinä hetkinä kun mä olen terapiassa, tosiassa tietenkään en ole ainut ihminen tai edes ainut potilas sen elämässä. Sillä illuusiolla on kuitenkin väliä. Se, että on muitakin ihmisiä, vähentää mun tärkeyttä. Tietenkin tiedän, ettei näin ole, enhän mäkään välitä toisesta vähemmän, jos välitän muistakin. Mutta miksi mä olen sille tärkeä, niin kuin se väittää? Mulle se ei voi kertoa omasta elämästään enkä voi siis sitä kautta tulla tärkeäksi. Mä en osaa olla kohtelias tai kehua tai olla muutenkaan mukava. Mä en osaa sanoa mitään nättiä. Mun on tehny mieli huutaa sille, paiskoa tavaroita, väittää vastaan ja vaikka mitä, ja se on ihan yhtä paha kuin itse toteuttaminen. Se tietää, että oon joskus halunnu tehdä jotain tollasta. Miten voi välittää ihmisestä, joka on halunnu tehdä tollasta? Miten voi välittää sellaisesta, joka ei... ole täydellinen. (Tää tuli mieleen ennen kuin ehdin tajuta miten absurdilta ja typerältä toi kuulostaa.) Pelkkä aika ei riitä tekemään ihmisestä tärkeää. Tutumman kyllä, mutta ei läheisempää.

Miksi mulla on väliä? Mitä siitä saa, että kuuntelee mua kaks kertaa viikossa?

Miksi mulla voi olla väliä vaan jos olen tärkein? Miksi olen hyvä vain jos olen paras? Miksi en riitä? Jos uskoisin riitäväni, mun ei tarvis epäillä onko mulla väliä.

Kertokaa mulle kuka mä olen, ja miksi olen se joka olen. Musta tuntuu, mä melkein tiedän, että mussa on jokin asia, jota en itse tiedosta itsessäni. Kukaan ei kerro sitä mulle. Ehkä kukaan muukaan ei tiedä sitä, tai sitten kukaan ei halua kertoa, tai se on jotain niin itsestäänselvää, ettei kenellekään tule mieleen sanoa. Jos mä vaan tietäisin mikä tuo puuttuva asia on, niin kaikki ois paremmin. Tää kaikki ratkeais, mua ei masentais eikä ahdistais. Mitä mä en nää?