Näin unta. Yritin saada itseäni jo pari tuntia sitten kirjoittamaan sitä ylös, kun ois ollu paremmassa muistissa, mutta en jaksanu. Kai mä suunnilleen muistan.

Jostain syystä mun terapeutin vastaanotto oli mun vanhalla koululla. Jotain mä siellä pyörin ja ihmettelin ennen terapian alkua, taisin miettiä mitä puhuisin. Mulla oli jotain kunnon asiaakin terapeutille, ehkä jotain tuohon yksinäisyyteen liittyvää, kun sitä eilen pohdin, tuli uneenkin sitten. Terapia-aika alkoi, mutta jostain syystä terapeutti oli päättänyt ottaa kaikki potilaansa sinne, ajatteli kai että ryhmäterapiasta ois ollu hyötyä.

Meitä oli siellä kolmisenkymmentä, suurin osa oli mua vanhempia, taisi joillakin olla pieniä lapsia mukana. Sinänsä epäloogista, ei kai kukaan terapeutti voi pitää yhtäaikaa noin monelle yksilöterapiaa, plus mun terapeutti on kuitenkin nuorisopolilla töissä, joten suurin osa sen potilaista lienee mua nuorempia.

Olin ihan hemmetin loukkaantunut, kun mun terapia-aika oli pilattu tollasella, eikä edes etukäteen kerrottu. Mun terapeutilla oli kyllä joku pointti miksi se ei kertonut etukäteen, en tosin enää muista mikä. Istuin koko ajan hiljaa ja mökötin.

Tämän jälkeen uni hyppäsi siihen, että olin psykiatrisella ossalla. Kaikkea valvottiin ja mitään ei saanut tehdä yksin. Saunaankin tuli joku hoitaja meidän hullujen kanssa. Mä en puhunu mitään, olin vaan yksin. Joku muu potilaista tosin kirjoitti mulle jonkun lapun, ja sujautti mun huoneeseen. Jotain kivaa siinä luki, en muista mitä. Oli hienoa olla olemassa jollekin.

Kaipaan ihmisiä ja tukea, en jaksaisi tehdä aina päätöksiä yksin, en jaksa olla aina vastuussa. Ei siis mikään yllätys tällainen uni. Lisäksi kaipaan todellista mahdollisuutta suuttua ja kapinoida, mutta ihmiset ei anna siihen aihetta. Tuossa unessa ois ollu oikea syy suuttua terapeutille ja jälkimmäisessä osassa ossalla ois ollu turvallista kapinoida.

Tällaista mun aamuun. Nyt oikeesti esseen vääntöä.