Vaikka kuinka uhkasin mennä nukkumaan, niin enpä mennyt. Jäin selaamaan blogeja, mietin olisiko parilla ihmisellä sellaisia, ja jos olisi, tunnistaisinko. En löytänyt heihin sopivia, ja onhan aika epätoivoista, kun ei edes tiedä pitävätkö he blogeja.

Mutta törmäsin blogiin, jossa oli kirjoituksia sellaisilta vanhemmilta, joiden lapset on psykiatrisessa hoidossa tai sen tarpeessa. Jäin miettimään, että mitä mun äiti on ajatellut silloin joskus. Kouluterveydenhoitaja soitti sille silloin, ja kertoi että mä oon masentunut (tai mitää sanaa onkaan käyttänyt) ja että viiltelen itseäni. Äiti oli kuulemma kuulostanut ihan tyyneltä ja sanonut, että oli arvellut koko syksyn jotain, kun olin ollut outo. Ei varsinaisesti yllätä, että äiti on ollut rauhallinen ja asiallinen, sellaista se haluaa esittää. Niin taitaa olla kaikki muutkin mun sukulaiset, ne kaikki vaikuttaa aina iloisilta ja menestyviltä (suhteellisen, ainakin), mutta mä luulen, että suurimmalla osalla on paska olla ja kaikkia ahdistaa jokin, ainakin se että tietää että jotain toista ahdistaa. Mutta kun se on se kulissi, kuva, olemus, se mikä näytetään maailmalle, millä on väliä. Hymyillään niin kuin ei olisi mitään, mutta oikeesti kaikki tietää.

Kun tulin kotiin sinä päivänä, kun äitille oli soitettu musta, äiti halus nähdä mun arvet. Se halus tietää miksi. En oikein muista muuta, se oli kamalaa. Hämmentävää, etten juuri muista. Meillä oli pari perheterapiakertaa, mutta ne oli ihan turhia. Äiti valitti kaikista meistä, kun hän saa tehdä kaikki kotityöt ja kukaan ei puhu mitään ja plaa. Iskä ja sisko istui hiljaa, iskä ei halunnu puhua, ja sisko varmaan arvas ettei koko perheen kanssa puhuminen auttanu mua mitenkään. Ne koitti kysellä niiltä, onko ne huolissaan ja muuta, mutta ei ne saaneet siskosta ja iskästä mitään irti. Äiti puhui kaikkien edestä. Ne koitti tehdä jotain sukupuuta, mutta ei siitäkään mitään hyötyä ollut, kun ei vanhemmat suostunu myöntämään, että tässä vois olla jotain sukupolvien ajan mukana raahattua taakkaa taustalla.

Hulluja sukulaisia on kyllä ollut. Enimmäkseen kaukaisia. Ainakin yksi itsemurha. Alkoholisteja pilvin pimein, tietenkin. Itsekkäitä mummoja, vahinkolapsia, pettämistä, rakkaudettomia liittoja. Yritän miettiä, onko mulla yhtään onnellista sukulaista. Ehkä mun sisko, ainakin vaikuttaa siltä. Loput.. Mä tiedän katsovani naamiota, kun mä näen niiden hymyt.

Mun ja äitin välit meni siihen, että en puhunut sille mitään mun masennuksesta ja viiltelystä. En suostunut vastaamaan sen uteluihin, en näyttänyt arpia, olin vihainen ja sulkeutunut. En vastannut sen kysymyksiin, en kertonut kenen kanssa olen. Enimmäkseen olin kyllä kotona, mutta pelkästään se, että valvoin myöhään kuunnellen (raskasta) musiikkia tais olla äitille ihan sama kuin olisin jossain käyttämässä huumeita tai tekemässä muuta oikeasti vaarallista. Vieläkään en uskalla näyttää äitille negatiivisia tunteita, koska pelkään että se luulee mun voivan tosi huonosti, ja sitten alkais kysellä ja sitten mä alkaisin oikeasti voida huonosti.

Iskän kanssa mitään välejä ei ole koskaan ollutkaan. Se on vaan joku, jonka kanssa olen asunut. On se rakas, ja oli poissaolollaankin parempi vanhempi kuin äiti. Se ei vaan osannu puhua. Äitikään ei oikein osannut, mutta se yritti, ja sai aikaiseksi vain syyllistämistä.

Vaikka äsken muuta väitin, niin saatan keksiä yhden sukulaisen lisää, joka vaikuttaa suht onnelliselta. Se on ehkä osannu käsitellä traumansa. Ainakin sen lapset vaikuttaa onnellisemmilta kuin muiden sukulaisten lapset. Ne tosin on nuorimmat, joten teini-iän angsti ei ole vielä päällä. Silti jotenkin kaikki muut mun ei-niin-aikuiset sukulaiset ei tunnu onnellisilta. Pari erolasta, toiset ylisuojelevien turhantärkeiden ihmisten lapsia, pari erolasta lisää.. Osasta tiedän, osasta arvaan erilaisia oireiluja.

Kunpa mä osaisin katkaista ne huonot asiat, joita kummaltakin puolelta sukua on tullut. Perfektionismi ja vaikeneminen, tiukka kuri ja kauniit kulissit. Mä haluan olla epätäydellinen! (Ja onnellinen siitä huolimatta ja siksi.)