Enpä ole ehtinyt juuri kirjoitella, kiirettä on ollut. Nyt pitäis mennä jo nukkumaan, koska  huomenna on taas ajoa, ja väsyneenä se ei ole erityisen fiksua. Mulla oli tässä yks ajokerta eri opettaja kuin yleensä. Se on mun normityyppi on ihan jees, aika kärsivällinen ja koittaa aina jotenkin puhella turhia (etten ois niin hermona kai). Tuolla toisella tyypillä oli vähän kummallinen huumorintaju, ja vähän ärsyttävä tapa muutenkin olla. Mä opin ehkä sen kanssa enempi, koska sen tapa huomauttaa väärin menevistä asioista oli ikävämpi kuin sen joka mulla yleensä on. Jos on olemassa mahdollisuus, että mulle sanotaan jotain tiukasti tai muuten sillai että saan sen tulkittua "sä oot paska", vältän sitä kaikin keinoin. Toisaalta kyllä mulle sen normaalin opettajankin huomautuksista tulee ikävä olo, mutta ei siksi, että oisin jotenkin loukannut häntä tai hän pitäis mua tyhmänä tai paskana, vaan koska ne virheet on ollu sellasia, että jotain ois voinu sattua. Sen kerran olleen kanssa mulle tuli pelkästään sellanen olo, että mun täytyy tehdä asiat oikein miellyttääkseni, eikä se niin mene autoa ajaessa.

Terapiassa puhuttiin vielä tuosta poissaolevuuden tunteesta, mistä pari postausta sitten kirjoittelin tänne. Taisin päätyä siihen, että täydellistä läsnäolon tunnetta ei oikein ole. Aina joko ulkomaailma, aika, oma kroppa tai jokin muu jää tietoisuuden ulkopuolelle. En oikein tiedä miksi se häiritsee mua, jotenkin vaan. Olen tosi usein tietoinen omista tunteistani ja olostani, mutta muu on vähän hakusessa. Jos olen jonkun ihmisen kanssa ollut, saan analysoitua tunteet oikeastaan vasta jäkeenpäin, en pysty ajattelemaan toisen seurassa niin selkeästi kuin yksin. Ajatukset ja mielleyhtymät ja kaikki juoksee niin etten pysy perässä, kun pitäisi samalla miettiä käytöstäänkin. Esimerkiksi tuo poikkeuksellinen ajo-opettaja: en mä vielä sen kanssa ajaessa ajatellut mikä siinä siinä tarkkaanottaen tökki, miksi musta oli epämiellyttävää ajaa sen kanssa, vasta nyt kun ajattelin jälkeenpäin, tajusin miten tunteet meni ja miksi mä olin tyytyväinen siihen, että se ei ole mun vakiopettaja.

En kuitenkaan saanut terapiassa tuosta poissaolevuuden tai yhteydentunteen puuttesta kauheasti irti, jotenkin kovin vaikeita asioita miettiä ja selittää. Nytkään en oikein osaa, vaikka yksin kun palailee päivän sosiaalisuudesta on juuri se vaihe, kun huomaan olleeni osittain muualla kuin omassa kropassani. Mun mielestä kiinnostavin ajatus, josta sain terapiassa kiinni, oli se kuinka tulin ajatelleeksi, etten oikeastaan pidä omaa kroppaani itseni osana. Minuuden osana siis, toki se on mun siinä mielessä, että sitä liikutan ja hallitsen. Keho on kuitenkin vaan eräänlainen kulkuneuvo ja tapa ilmaista minuutta, mutta varsinaisesti se ei ole kuka mä olen. Vähän samaan tapaan kuin autolla saa kuljetettua ihmisiä, saa ihmisruumiilla kuljetettua mieltä. Kropan avulla voi tietysti myös ilmaista sitä, millainen mieli siinä kulkee (taiteella, ulkonäöllä, teoilla, kaikella fyysisellä). Mä en kuitenkaan tunne, että mun minuus ois jotenkin kiinni mun kropassa.

En tiedä pitäiskö mun hahmottaa itseni enemmän mun fyysisen olemuksen kautta. Ehkä se ois joissain asioissa parempi, se vois esimerkiksi vähentää itsetuhoisuutta. Jos kroppa ois osa mua, eikä vain ilmaisuväline, en välttämättä viiltelis. Enhän mä tahallani aiheuta itselleni henkistä kipua, jos kroppa ois osa mun minuutta, ehkä en aiheuttais fyysistäkään.

Katsoin äsken telkkarista leffan nimeltä Koti-ikävä. (Löytyy Areenalta, linkki tässä.) Aika rankka. Ei sillai löytyny mulle samaistuttavaa, mutta ajatuksia tuli. Mä haluaisin voida kapinoida ja olla vihainen. Mä haluisin voida raivota, potkia, lyödä, purra, mitä vaan. En oo koskaan voinu. Teinit ja lapset yleensä (käsittääkseni) testaa kapinoinnillaan vanhempiensa rajoja ja rakkautta, varsinkin kai lapsille on tärkeää, että ne saa huomata, että äiti ja isä ei jätä vaikka olis vihainen ja vaikka kiukkuilis. Lapselle ois tärkeää kertoa, että vanhempi huomaa lapsen olevan vihainen ja haluaa tietää miksi. Lapsi oppis itse käsittelemään vihaa fiksulla tavalla ja että senkin kanssa selviää, vaikka tuntuukin ikävälle. Pitäis olla joku ihminen, josta voi olla varma, että se rakastaa ja ei jätä vaikka tekisi mitä.

Mä en erityisesti kapinoinu ja taisin olla helppo lapsi muutenkin. Mä opin aika nuorena, ettei äiti kestä vihan tai muiden negatiivisten tunteiden ilmaisua, tai ei tunnusta että mun kiukuttelu ja itku johtuu jostain tunteesta. Meillä syy itkulle ja huudolle oli aina joko nälkä tai väsymys. Nykyisinkin jos huomaan olevani ärtynyt, syytän ensimmäisenä alhaista verensokeria tai univajetta. Tosin tiedän sen, etteivät tunteet noista johdu, vaan oma kynnys näyttää tunteet on alentunut, kun kroppa kaipaa jotain. En siis ole vihainen koska olen nälkäinen, näytän vain vihani silloin herkemmin.

En siis kapinoinut. Mun ei tarvinnu testa mun äitin jaksamista ja rakkauden rajoja, mä tiesin jo valmiiksi, ettei mun äiti kestä mitä vaan ja että se voi hyvinkin jättää mut, jos olen liian vaikea. (Äiti ei esimerkiksi jaksanut kuunnella mua, jos itkin. Mun puheesta oli vaikea saada silloin selvää, ja kai mun itkemisen näkeminen sinänsä oli liian rankkaa.) Nyt mua ärsyttää, ettei mulla ole ketään, jolle voisin näyttää vihaa ja samalla olla varma, että se ei hylkää. Siis kunnolla, voin mä tietty sanoa mun miehelle asioista, jotka ärsyttää ja olla sen kanssa eri mieltä, muttei se ole sama. Haluaisin saada sen kokemuksen, että vaikka raivoan, potkin ja huudan, mua ei silti jätetä. Haluaisin, että joku sanois joskus että ”mä huomaan että sua ärsyttää jokin, kertoisitko mikä”. Mä haluan uskaltaa ärsyyntyä ihmisiin ja nimenomaan rakkaisiin. Mä haluan voida vihata ilman, että käännän sen itseeni.

Ei ole kuitenkaan kovin kauaa siitä, kun olen oppinut sanomaan, jos joku on tulkinnut mut väärin. Ylipäänsä sen sanominen, että joku on musta väärässä on ollut pitkään vaikeaa, ja mua vieläkin vähän pelottaa se, mutta tähän mennessä mitään pahaa ei ole tapahtunut ja kukaan ei ole mua sen takia hylännyt. (Äitiä ei lasketa, kun se on se, jonka takia toi toisten korjaaminen on alunperikin vaikea asia.) Se että uskaltaisin avoimesti näyttää vihaa ja turhautumista, tuntuu vielä kovin kaukaiselta. Hankalaksi tuon tekee vielä se, että ihmiset, joiden kanssa sitä ehkä uskaltaisin harjoitella, ei kovin usein aiheuta mussa turhautumista, ja mun on muutenkin vaikea myöntää edes itselleni, että joku ihminen suututtaa mua. Itseasiassa tätäkin kirjoittaessa olen tuntenut pieniä lukkoja siellä täällä, ja joitakin lauseita oli vaikea saada edes tietoisiksi ajatuksiksi, koska negatiiviset tunteet on niin kiellettyjä.

Tulipa paljon ajatuksia, mutta olen aika tyytyväinen. Melko hienoa itseanalyysia.