Tänään ei ollu läppäri mukana niin kuin yleensä. Oli aika häiritsevää. Puolivälissä päivää aattelin käydä lukemassa sähköpostit. Päärakennuksen aulassa on muutama kone. Ne oli kaikki varattuina, joten istuin siihen viereen lukemaan ja odottelemaan. Joku toinen tuli siihen, astui mun ja koneiden väliin seisoskelemaan. Mietin, että tajusikohan se, että mä odotan vuoroani. Yritin vähän katsoa merkitsevästi, kun se siihen tuli, mutta mitään en sanonut koska en uskaltanut ja aattelin että ihan oma moka ku en näytä siltä että jonottaisin vuoroa ja jossain vaiheessa aikaakin oli kulunut sen verran, että ois ollu tyhmää huomauttaa, että mä odotan vapautuvaa konetta. Se toinen meni sit ensin. Kyllä mäkin aika pian siitä koneelle sitten pääsin.
Oli kyllä aika tyhmä olo. Toisaalta kierin pienessä itsesäälikeossa, kun se toinen ei tajunnut mun jonottavan ja koko maailma on mua vastaan ja angst, toisaalta tiesin ihan hyvin että oma moka kun en mitään sanonut. Mutta se mikä mun ajattelussa tais mennä pieleen, oli se, että koska luin, ajattelin että en näytä jonottavalta, joten jos toinen menee ohi, niin ei mulla ole oikeutta huomauttaa. Ois ollu, tottakai. Saahan odottaessa lukea, eikä toisen voi olettaa tajuavan että jonottaa, jos ei sitä kerro. En kumminkaan halunnu huomauttaa, en halunnu loukata, suututtaa tai nolostuttaa.
Liian kiltti? Minä? En kai sentään..
Muutama päivä sitten pyörin kirjastossa, etsiskelin luettavaa. Ajattelin Steinbeckiä, koska olen nähnyt Hiiriä ja ihmisiä -näytelmän ja se kolahti. Ja oon pidempään miettiny, että vois alkaa kahlata klassikkokirjailijoita läpi. En kuitenkaan ottanu, osin siksi etten ois jaksanu roudailla niin paksuja kirjoja mukana (mä harvemmin luen kotosalla), mutta pääasiassa siksi, että bongasin hyllystä Johanna Sinisalon novellikokoelman (Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita) ja vielä sitten Sinisalon yksittäisenä painetun novellin Kätketyt. Oon joskus lukenu Ennen päivänlaskua ei voi, ja muistelin että Sinisalon tyyli kirjoittaa oli musta hyvä. Ja onhan se.
En oikein osaa sanoa mitä nuo kirjoitukset on, ehkä scifiä, fantasiaa, trilleriä.. Hemmetin hyviä ja koukuttavia. Pitää lukea ihan loppuun asti käsittääkseen mitä tapahtuu, eikä sittenkään välttämättä ymmärrä. Tykkään siitä ettei kirjoittaja kerro kaikkea. Tänään meni kolmisen tuntia päivästä vaan lukiessa. Terapiaan mennessä olin onnellisen pihalla ulkomaailmasta, kun olin niin uppoutunut lukemiseen. Ihmettelen miten ylipäänsä sain itseni oikeaan paikkaan ajoissa. Jotenkin se onnistui puolellakin tajunnalla.
Toisaalta oli ihan mahtava astua ulos ratikasta ja huomata yllätykseksi, että perhana, täällähän on kevät. Oli ihanan leijaileva fiilis. Eipä tarvi juoda viinaa tai vetää muita aineita, riittää kun palaa hyvästä tekstistä todellisuuteen. Saa käytännössä saman kevyen olon, mutta ilman takaraivossa kutittelevaa lievää pahoinvointia (ellei ole lukenut bussissa liian kauan).
Terapiassa ei puhuttu kovin ihmeellisiä, mä olin vaan pihalla ja hyväntuulinen, en osannu ajatella oikein mitään vakavaa. Ulos astuessa mulla oli ihana olo, onnellinen. Pari pientä hypähdystäkin taisi tulla, vesilätäköiden takia muka. :) Rakastan kevättä vuodenaikana. Tai oikeastaan mä rakastan muutosta. Nyt päivät muuttuu tosi nopeaa tahtia valoisemmaksi, ja se on ihanaa. Tykkään kyllä myös syksystä, kun alkaa pimentyä.
"Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi." -Tuutikki
Minun Muumi-idolit. Tuutikki oli viisas ja Nuuskamuikkunen itsevarma, rohkea ja kiltti. Oli Nuuskiskin viisas. Sillä oli sosiaalista älykkyyttä, vaikka pitikin yksinäisyydestä. (Nämä kommentit siis telkkarisarjan perusteella. Kirjoista en paljoa muista.)
Ah, mun pitää ehdottomasti lukea taas Muumeja. <3 Ja haluisin kirjoittaakin jotakin, fiktiota siis, novelleja tai jotain. Ei vaan oikein ole ideoita. Maalatakin voisi vielä, jos ois joku kuva mielessä, vaan eipä ole. Ideoita, anyone?
