Näemmä on unirytmi ihan hetkessä liikahtanut kolmella tunnilla eteenpäin. Mikäpä tässä, kun ei ole kuin iltavuoroja lähiaikoina, mutta tulee vaikeuksia ku pitäis palata normaaliin rytmiin. Jossei muusta syystä, niin siksi että kävis joskus miehen kanssa yhtäaikaa nukkumaan.
Asiaan. Mä oon tässä muutaman päivän miettiny - tai ainaki miettyny että pitäis miettiä - empatiaa, ja erityisesti omia empatian tunteitani. Tai ehkä oikea sana on sympatia, en tiedä. Samaa sarjaa noi on kuitenki. Tai siis jos empatia on kyky asettua toisen asemaan, ja sympatia sitä että elää mukana toisen tunteissa, niin eihän sympatiaa voi olla ilman empatiaa. Asiaan.
Välillä mä olen häiritsevän paljon pettynyt toisen ihmisen puolesta. Esimerkiksi nyt mun mies on kipeenä, ja kun äsken tulin kotiin se makas sängyssä tosi surkeen näköisenä. Ensimmäinen tunne, joka tuli, oli masennus. Ei siksi että on vähän yksinäistä, kun toinen on kipeenä, vaan - en itseasiassa teidä miksi mua alkoi masentaa. Ei nyt kovin vakavasti, mutta kumminkaan se tunne ei ollut vain pieni harmitus. Toisena esimerkkinä äiti - jos äiti ilmaisee pettyneensä johonkin, mua alkaa myös masentaa, vaikka se olis jotain pientä. Joskus kun oltiin jollain lomareissulla, äiti tilasi ravintolassa jälkiruuaksi jonkun hedelmäannoksen ja se oli pettynyt kun annos oli vaan tyyliin omena ja päärynä, eikä edes leikattuna, vaan kokonaisina veitsen kera. Ymmärrettävä pettymys, ei siinä mitään. Kun äiti sanoi, että oli odottanut jotain pieniä sieviä hedelmäpaloja, mua harmitti sen puolesta aika paljon. En muista tarkkaan kuinka paljon, mutta mua alkaa itkettää kun ajattelen sitä tilannetta. Ehkä mua ois silloinkin itkettäny, en tiedä. (Ja mulla on pieni kutina, että saatoin ajatella että toi oli mun vika - että mun ois pitäny osata sanoa äidille etukäteen ettei se annos ole välttämättä mitä se olettaa.)
Tuntemattomien kohdalla mä en reagoi noin vahvasti, enkä läheisten ilonaiheiden suhteen. Mua häiritsee tää. Miksi mua alkaa masentaa, jos joku läheinen pettyy tai ei saa just sitä mitä se odottaa? Miksi tulen niin surulliseksi, että mua alkaa itkettää, vaikka juttu ois semmonen, joka sitä ihmistä itseään ei itketä? Kuvittelenko mä aina huomaamattani, että läheisen petymys on mun vika? En mä aina huomaa, että ajattelisin noin. En esimerkiksi nyt, kun mies on kipeä, ei se ole mun vika. Paitsi että se polttaa, tupakointi alentaa vastutuskykyä, mun ois pitäny osata sanoa jotain että se ei enää polttais. Aika kaukaa haettua, mutta itseasiassa tuntuu, että se on just noin - jos oisin saanu miehen joskus lopettamaan tupakoinnin, se ei ois nyt kipee.
Syyllisyydestä tuli mieleen. Mua ahdistaa jos huomaan unohtaneeni pestä hampaat. Mä pelkään, että kun suuhygi on uusiks toukokuussa, se suuhygienisti haukkuu mut. Ja siitä tulis mulle paha olo, koska oisin tavallaan pettäny sen, en hoitanu hampaita niin kuin lupasin. Ihan ku se edes muistais kaikkia jotka siellä käy, ihan ku sillä ois väliä mitä joku YTHS:n suuhygienisti ajattelee musta. Mutta kuitenkin, pettäisin se, ja sille tulis huono olo siitä (niin varmaan, tuskin se tuntis tulleensa petetyks). Hei, tää on ihan sama juttu ku tossa yllä, ainoo vaan että vastapuolen pettyminen on kuviteltua, tai ainakin reilusti liioiteltua. Mun hampaidenpesun pitäis lähteä halusta huolehtia itsestäni, ei siitä että en halua jonkun mulle vieraan ihmisen pettyvän.
Ehkä tää liiallinen empaattisuus tulee esille vaan kun kuvittelen itse olleeni syyllinen toisen pahaan oloon. (Ja tietty silloin kun oikeasti olen.) Jos sais ton itsesyytöshomman fiksattua, niin ratkeis aika monta asiaa. Tämä mistä tässä puhuin, syömisjutut, ylisuorittaminen, ulkonäköön liittyvä perfektionismi..
Kyllä on taas pieni pää vaikea.
