Vihdoin sain vastattua kaikkiin kysymyksiin. Pikaisesti vilkaistuna noin puoliin sen enempiä miettimättä "kyllä". Jos laskin oikein, niin taisi olla seitsemän kohtaa, joista en tunnistanut äitiäni. Eli 26/33, jos numeroilla pelataan. Mutta noi pidemmät selitykset kertoo enemmän, joten asiaan.
Paitsi ensin, koska aiemmin jäi pois, kirjan kirjoittaja on Karyl McBride.
Loput kysymykset:
8.Tekeekö äitisi asioita hyväksesi vain muiden nähden?
Ei. Kyllä se tarjoaa ruokaa, vaikka olisin vain lyhyesti käymässä, ja halaa kun lähden. Mutta musta tuntuu, että se tekee noin vain tunteakseen itsensä hyväksi äidiksi.
9. Kun sinulle käy huonosti (onnettomuus, sairaus, avioero), reagoiko äitisi siihen, minkälaisia vaikutuksia ongelmalla on hänen elämäänsä pikemminkin kuin sinun tunteisiisi?
Isompia juttuja ei ole käynytkään (*koputtaa puuta*), mutta tosiaan jos esimerkiksi kaatui, niin ensimmäinen asia, jonka äiti varmisti, oli se, että vaatteet on ehjät eli ettei tarvi ostaa uusia.
Äiti on joskus myös sanonut jotain tyyliin ”Mitä mä kerron sukulaisille?”, muistaakseni liittyen siihen että lopetin opiskelut.
10. Onko äitisi liioitellun tietoinen siitä, mitä muut ajattelevat (naapurit, ystävät, sukulaiset, työtoverit)?
Mä en tiedä mikä on normaalia tässä.. Mutta en usko että on.
11.Kieltääkö äitisi omat tunteensa?
No, on se naimisissa sellaisen miehen kanssa, jota se ei taida rakastaa. En muista että olisi koskaan, varmaan joskus kauan sitten kuitenkin. Taitaa olla helpompi pysyä yhdessä kuin erota ja selitellä eroa muille.
12. Syyttääkö äiti sinua tai muita mieluummin kuin ottaa itse vastuun omista tunteistaan ja teoistaan?
Kysymyksen kaksi dialogi sopii oikein hyvin tähän. Äidin ei tarvi kiittää muita, koska muut ei kiitä sitä. Näin lapsen näkökulmasta: Miten mä osaisin kiittää, jos sitä ei ole mulle opetettu? Ei ole mun vastuulla kiittää ensin äitiä siitä kaikesta mitä se meidän hyväks tekee, vaan äidin ois pitäny kiittää mua ja mun siskoa (kun me tehtiin oikein), että me osattais kiittää. Silloin mekin varmaan ois kiitetty äitiä.
(Huom! Yritän päästä tästä kiittämisen osaamattomuudesta eroon. En halua ajatella niin kuin äiti, vaan yritän muistaa aina ilmaista kiitollisuuden ja ilahtumisen sille joka sen on aiheuttanut. Ehkä sitten, kun saan lapsia, olen jo oppinut tuon kunnolla, ja ne sitten oppii kiittämään ihan luonnostaan.)
Kerran näytin äidille jotain juttua siitä, mitä epävakaa persoonallisuus on. Äiti kommentoi: ”Täähän tarkottaa sitä, että sulle pitäis asettaa vaan enemmän rajoja, mutta sä suutut kun mä yritän.” Mulla on ollu ihan tarpeeks rajoja, kiitti vaan. Mun persoonallisuushäiriö ei ole mun vika.
13. Loukkaantuuko äitisi helposti, ja kantaako hän pitkään kaunaa ratkaisematta ongelmia?
Äidille ei saa sanoa mitään negatiivista. Ei uskalla. Tulee huutoa, selän kääntämistä, vihaa, luunappeja ja pahimmassa tapauksessa lyömistä. Äiti ei tosin lyönyt usein, ehkä alle kymmenen kertaa koko sinä aikana ku kotona asuin. Opin kumminkin pelkäämään sitä ilmettä, joka äidillä silloin oli ja väistin sivummalle.
Ei se kuitenkaan tunnu erityisen kaunaiselle, joskaan sille suuttuminen tai se että sanoo mitä ois kiva jos se tekis toisin ei muuta mitään.
14. Koetko olleesi äitisi orja?
En. Äiti teki aina asiat itse, kun ei muut niitä kunnolla osaa. Tosin hän ilmaisi itseään niin, että hän uhrautui imuroimaan sen sijaan että olisi sanonut ettei ole tyytyväinen muiden jälkiin. Ja jos ripustin pyykit, äiti kävi oikomassa niitä. Aina.
Ei pakko-oireinen voisi pitää orjaa, kun ei kukaan muu osaa tehdä asioita oikein.
15. Tunnetko olleesi vastuussa äitisi vaivoista (päänsärky, stressi, sairaus)?
En oikeastaan. Ehkä siitä surusta ja itsesyytöksistä mitä olen masennuksellani äidille aiheuttanut.
16. Piditkö lapsena huolta äidin fyysisistä tarpeista?
En. Sama kuin edellä, pakko-oireiselle tällainen ei onnistuis.
17. Koetko, että äiti ei hyväksy sinua?
Kyllä. Mä en osaa tehdä mitään oikein. Mun taide on liian angstista, mun opiskelu hidasta, mun vaatteet liian mitävaan (ei koskaan oikeita), mun paheet sellaisia että ne pitäis saada loppumaan hetinythelposti, ja niin edelleen. En kelpaa.
18. Koetko äitisi arvostelevan sinua?
Jep. ”Koska sä valmistut?” ”Pitäiskö sun imuroida täällä vähän useammin?”(Edellinen koskien omaa kotiani.) ”Pitäiskö teidän ostaa vaaka?” Ja lista jatkuu..
19. Tunnetko itsesi avuttomaksi äitisi seurassa?
Joo, en mä sen seurassa osaa mitään.
20. Saako äitisi sinut häpeämään?
Itseäni? Kyllä. Äitiä? Kuka ei häpeäisi vanhempiaan? Ei se mitään kyseenalaista tai erityisen eksentristä tee, ihan normaaleja juttuja, joita kaikki häpeää vanhemmissaan.
21. Koetko, että äitisi todella tuntee sinut?
Tässä on varmaan joku käännösmoka, koska kaikkiin muihin kysymyksiin ”kyllä” on huono vastaus, paitsi tähän.
Mutta ei, en tunne. En mä tunne itsekään itseäni.
22. Käyttäytyykö äiti kuin maailman tulisi pyöriä hänen ympärillään?
Ei. Se ei siedä sellaisia ihmisiä – niin kuin en minäkään. Joskus pienempänä, jos valitin jostain omista ongelmistani ja äiti ei jaksanut kuunnella, se saattoi sanoa jotain tyyliin: ”Miksi se on aina minä, minä, minä, minä? Maailmassa on muitakin ihmisiä kuin sinä!” Omasta mielestäni olen kaikkea muuta kuin itsekeskeinen ja itsekäs, joten toi aina hämmensi mua. Välillä uskoinkin äitiäni, yhä joskus ajattelen olevan liian itsekäs, vaikka järjellä tiedän, etten ole.
23. Onko sinun vaikeata olla äitiisi nähden erillinen yksilö?
Ei kai. Äidin äänen tosin kuulen päässäni aika usein haukkumassa mun tekemisiä –erityisesti jos teen jotain hauskaa velvollisuuksien sijaan. (Nytkin pitäis opiskella..)
24. Haluaako äiti ohjata valintojasi?
Vaikea sanoa. Kai se jonkun verran. Ainakin se tuputti mulle jokin aika sitten tupakoinnin lopettamisesitettä. Sanoin että alkaisi elää omaa elämäänsä eikä meidän. Täysin vilpittömästi vakuutteli, että ei hän yritäkään elää meidän elämää, tietää kyllä että tupakoimattomuus lähtee itsestä. Silti se painostaa lopettamaan.
(Tupakointi on huono juttu, ja mä yritän lopettaa parhaillani. Silloin kun päätin yrittää lopettamista, ei äiti ollut pitkään aikaan huomautellut mitään. Jos se ei jauhais siitä aina välillä, mun ois helpompi lopettaa, koska tunne, että lopettaminen on pakkopullaa vaikeauttaa lopettamista. Joten ihmiset: Tupakoivaa ei kannata syyllistää, se ei auta lopettamaan!)
25. Heilahtelevatko äitisi mielialat itsekeskeisestä masentuneeseen?
En sanoisi. Ennemminkin poissaolevasta vihaiseen.
26. Vaikuttaako äiti sinun mielestäsi teeskentelijältä?
Kyllä. Jos on vieraita, äiti on kuin ihan erilainen. Se on hyväntuulinen, nauraa, on kohtelias.. Ja jos sukulaislapsia on kylässä, niin äiti sietää niiden sotkuja: ”Ei se mitään, lapsethan on lapsia.” ”Sehän oli vaan vahinko.”
Meille sen sijaan.. Jos leikki loppui, jäljet siivottiin. Heti, tai tulee huutoa. Kerran joskus alle kymmenen vanhana tiputin lasin. Äiti siihen: ”Mä ymmärtäisin, jos sä oisit nuorempi!” Vahinkoja ei sallittu. Mutta vieraille se on kuitenkin ok, vaikka uskon että äitiä oikeesti ärsyttää.
27. Tuntuuko sinusta siltä, että sait lapsena huolehtia äitisi emotionaalisista tarpeista?
Ei oikeestaan. Tai tavallaan. Iskä saattoi sanoa: ”Siivotkaa nyt, ni mutsi ei räyhää kun se tulee kotiin.” Äiti kannatti pitää tyytyväisenä.
28. Tuntuuko sinusta äitisi seurassa siltä kuin sinua manipuloitaisiin?
Joskus. Varsinkin tuon tupakkaesite-jutun kanssa tuntui siltä. (”Siis mähän haluan vaan hyvää, miksi sä olet vihainen?”) Äiti osaa kääntää kaikki viat pois itsestään. (Paitsi jos se kaipaa sääliä. Silloin se myöntää tehneensä virheitä. Tietämättään ja vahingossa, tietysti.)
29. Koetko, että arvosi äidin silmissä riippuu siitä, mitä teet, eikä siitä, kuka olet?
Kyllä, ehdottomasti.
30. Käyttäytyykö äitisi kuin uhri tai marttyyri?
Tästäkin löytyy aiemmista vastauksista esimerkkejä. (”Mä voin kyllä imuroida, jos sä edes raivaisit noi tavarat.”)
Joskus harvoin se on valittanut omaa nuoruuttaan, kuinka se oli vaikeaa ja kuinka hän joutui teini-ikäisenä huolehtimaan ilkeästä mummostaan. Ihan sama, äiti! Mä en ole sun terapeutti, ja jos sä tiedostat, että sulla on traumoja, niin käsittele ne, äläkä siirrä lapsiis!
31. Saako äiti sinut toimimaan vastoin todellisia tunteitasi?
Ainakin mä menin ensin väärään opiskelupaikkaan, koska tunsin että sitä oletettiin multa. Tai ylipäänsä jatkoin suoraan lukion jälkeen opiskelua, vaikka tiesin olevani siihen liian väsynyt. Eli ehkä joskus.
32. Kilpaileeko äiti kanssasi?
Ei varsinaisesti. Meillä kun ei oikein ole sellaista missä kilpailla – mun vahvuudet ei ole samoja kuin äidillä.
33. Pitääkö asioiden tapahtua aina äitisi haluamalla tavalla?
Pitää! Sehän on pakko-oireinen. (Okei, mitään diagnoosia ei tietääkseni ole, mutta kellään ei ole niin siistiä kotia ku meidän äidillä.)
Siinä. Päätelkää mitä haluatte. Kirjassa on lisää tollasia listan tyyppisiä juttuja, laitan niitä tänne ja kommentoin jotain, mutta tällä erää riittää taas.
