Ruoka. Ruoka. Ruoka.
En pysty ajattelemaan muuta. Siksi näin pian uusi kirjoitus. Ei ole ketään kelle puhua, joten kirjoitan tänne. Ja vaikkei kommentteja tule, näen sentään tilastoista että joku on käynyt.
Avasin jo opiskelukirjan. Luin pari lausetta. Ajattelin ruokaa - mä haluun syödä. Luin puoli sivua. Aloin miettiä voisinko vaan lähteä kotiin leipomaan jotain. Tahdon ruokaa! Leipää. Kakkua. Suklaata. Leivoksia. Mitä vaan hiilaripitoista siis tekee mieli.
Jos se ois vaan hetkellinen sortuminen, niin sh syyttäis mua, en jaksa sitä. Jos alkaisin taas syödä, en tiedä, ehkä vaan unohtaisin ja tää tulis taas joskus takas. Mä en jaksa, en jaksa, en jaksa, en jaksa, en en en!
Ahdistaa kun en voi mennä kumpaakaankaan suuntaan. Kroppa vaatii ruokaa. Sh vaatii etten syö. Lopputuloksena ajattelen vaan syömistä, oon nälkänen enkä pysty keskittymään.
Ahdistaa.
Mä haluun jonkun tähän. Jonkun.
apua
Miten mä selviän koulusta, kun en osaa keskittyä? Viikon kuluttua yks tentti, kahden viikon päästä toinen. Lukupäiväkirja ja essee pitää palauttaa, en tosin tiedä oikeestaan milloin. Mutta en saa mitään aikaan. En pysty pitämään ajatuksia kasassa.
Voisikohan tolle yhdelle kurssille tehdä vaan pidemmän lukupäiväkirjan sen lukupäiväkirja+essee -suorituksen sijaan. Uskallanko kysyä, en todellakaan tiedä. Ois vaan helpompi ku ei tarvis keksiä esseeaihetta ja etsiä jostain tietoa ja ja ja. Mutta en halua erivapauksia, en mä ole niin vakavasti sairas.
Ahdistus.
Lopettaisinko vaan lukemisen tältä päivältä? Ei tästä tule nyt mitään. Ei tule ehkä huomennakaan. Eikä ylihuomenna.
Aika loppuu. Mun pitää selvitä. Neljä sivua kirjasta ja jotain siitä ylös. Liikaa, en pysty lukemaan niin pitkään, en jaksa keskittää ajatuksia kirjoittaakseni muuta kuin tätä mitä päässä liikkuu.
Kurkkua kuristaa. Ahdistaa. Itkettää. Hävettää. Tuntuu syylliseltä. Haluun poispoispois.
Ottakaa tää multa! Viekää mun sairaudet pois!
En jaksa.
Haluun kotiin, haluun ruokaa, haluun levätä, haluun katsoa hömppää, haluun unohtaa.
Mutta mun pitäis opiskella.
Oon istunu varmaan kolme tuntia kirjastossa. Tekemättä oikeastaan mitään. Odottaen kommenttia tänne, vahdaten Facebookia, jos siellä olis joku jolle puhua (ei olis vaikka kaikki ois online).
Mä en halua myöntää tätä ihmisille. Mä olen normaalipainoinen. Mun ei pitäis laihduttaa. Mun ei pitäis ahdistua tästä. Mä en saa ahdistua tästä. Oikean ruokavalion pitäis tulla automaattisesti.
AHDISTAA.
paniikkikohtaus?
