En ymmärrä miksi hoikat tytöt haluavat laihtua.

Ota itseäsi niskasta kiinni.

Onnellisuus on asennekysymys.

Alkaisi vain syödä.

Se vain hakee huomiota.

Se on vain vaihe.

Sen kun vaan lopetat, ei se ole vaikeaa.

Viiltely on turhaa eikä ratkaise mitään.

Tuolla on kaikki hyvin - perhe, ystävät, seurustelukumppani, harrastuksia - ei sen pitäisi olla masentunut.

Oletko joskus sanonut jollekulle jonkin yllä olevista lauseista? Ajatteletko jostakusta noin? Etkö voi käsittää miksi hyvin pärjäävä ihminen tekee järjettömiä asioita? Mulla on sitten asiaa sulle. En halua syyllistää, en ole vihainen, en syytä. Haluan selittää, miksi hyvin pärjäävä ihminen ei halua elää. Haluan kertoa, miksi ratkaisu ei ole vain "ottaa itseään niskasta kiinni".

Kerron asiat niin kuin olen ne itse kokenut, ja niin kuin olen nähnyt muilla olevan. En edusta kaikkia syömishäiriöisiä tai masentuneita, vaikka puhunkin "meistä".

Syömishäiriöistä

Tämä lukee joka paikassa, ja kuulostaa kliseeltä, mutta: Syömishäiriössä ei ole kyse ruuasta tai laihtumisesta. Syömättömyys, oksentaminen, ylenmääräinen liikkuminen, ne ovat vain oireita. Ne eivät ole oire halusta laihtua, vaan halusta onnistua, halusta hallita jotain. Emme hallitse tunteitamme, masennus ja ahdistus tulevat pyytämättä. Emme hallitse ympäristömme vaatimuksia, jotka joskus ylittävät kykymme. Joskus tuntuu, ettei missään onnistu, että on huono kaikessa. Kukaan ei halua tuntea noin. Siksi etsimme epätoivoisesti jotainkin, jossa onnistua. Jotakin, johon voimme vaikuttaa.

Ehkä kuulemme joltakulta, että voisimme hieman katsoa mitä syömme. Joku puristaa olematonta jenkkakahvaa - tarkoittamatta pahaa. Tai alamme uskoa siihen, mitä kevyttuotteiden mainostajat haluavat - hoikka ihminen on onnellinen ja menestyvä. Ehkä sairastamme BDD:tä, body dysmorphic disorderia, eli näemme jonkin kohdan kehossamme rumana, häiritsevänä ja kuvottavana, vaikkei se sitä ole. Ehkä joku raiskattiin. Jotakuta käytettiin hyväksi.

Syystä tai toisesta, meillä on revitty, rikottu, hajotettu ja raiskattu sielu. Emme usko olevamme minkään arvoisia. Haluamme olla arvokkaita, ja uskomme saavuttavamme sen olemalla laihoja. Se miksi juuri laihuudella, saattaa johtua yhdestä pienestä huomautuksesta. Mutta vaikka tuota huomautusta ei koskaan olisi tullutkaan, emme olisi terveitä. Sielun haavat eivät parane hoitamatta. Oireilu on itsehoitoa, oli se sitten syömishäiriö, alkoholismi, itsetuhoisuus, pakko-oireisuus tai mikä hyvänsä. Avun hakeminen on vaikeaa, koska emme usko olevamme sen arvoisia.

Itsekunnioitus ei synny hetkessä. Emme voi vain päättää pitävämme itseämme arvokkaina. Joku on joskus opettanut toisin. Todennäköisesti joku hyvin läheinen. Meitä ei ole kehuttu lapsena. Emme ole saaneet huomiota. Meidät on jätetty. Hakattu. Kiusattu. Meillä ei ole syytä pitää itseämme arvokkaina, sillä kukaan ei ole niin osoittanut.

Emme halua olla nälkäisiä tai alipainoisia. Haluamme tuntea onnistuvamme. Haluamme hallita pientä palaa kaaoksesta. Haluamme, että huomaatte meidät.

Me emme parane vain omasta tahdostamme. Tarvitsemme apua, vaikkemme myönnä sitä. Pelkäämme, että ette usko, että jäämme yksin. Pelkäämme, että kuvittelette meidän voivan muuttaa tämän heti ja että kyllästytte, kun pari ystävällistä sanaa ei riitä.

Älkää jättäkö meitä.

Itsetuhoisuudesta

Miksi haluat rikkoa ihosi? Miksi haluat nähdä oman veresi vuotavan? Miksi haluat murtaa luusi? Miksi käytät huumeita? Miksi juot kunnes sammut? Miksi annat kaikkien maata kanssasi? Miksi estät hengityksesi? Miksi syöt paketillisen särkylääkkeitä?

Et ymmärrä, tiedän sen. En minäkään ymmärtänyt.

Joskus elämä satuttaa liikaa, niin paljon ettei sitä kestä. Huutaminen ei riitä. Ovien paiskominen ei riitä. Itkeminen ei riitä. Kivun kestää vasta, kun sen siirtää sielusta ruumiiseen. Fyysinen kipu estää ajattelemasta mitään muuta. Vuotava veri hypnotisoi. Pää täynnä aineita ei pysty ajattelemaan - ei kipuakaan.

Jos käy lähellä kuolemaa saa huomiota edes hetkeksi. Ihmiset vakuuttavat, että olemme tärkeitä, rakastettuja. Hyvinvoiva ihminen ei saa samaa hellyyttä.

Me emme usko ansaitsevamme onnea ja kivuttomuutta. Meille on oikein kärsiä.

Tahdomme pois maailmasta. Emme tahdo kuolla, se on eri asia. Emme vain kestä elämäämme sellaisena kuin se on. Emme saa tarpeeksi rakkautta, huomiota, kauniita sanoja. Emme ehkä saa sanoja ollenkaan.

Olen se tyttö, joka istuu yksin koulun käytävällä päivästä toiseen. Olen se poika, jonka isä ei koskaan puhunut. Olen se nainen, jonka mies lyö. Olen se mies, jolle on annettu perintönä kipu joka ei katoa. Olen se, jota ei haluta nähdä.

Olen se tyttö, joka pärjää kaikessa ja jolla on iso kaveripiiri. Olen se poika, jolla on kaikki mitä rahalla saa. Olen se nainen, jolla on vastasyntynyt lapsi. Olen se mies, joka on suuren yrityksen johdossa. Olen se, jota kaikki kadehtivat.

Näe minun arpeni. Älä jätä minua yksin.

Huomionhakuisuudesta

Miksi on paha haluta huomiota? Miksi negatiivisella tavalla sitä hakeva ei ansaitse sitä? Hän ei välttämättä osaa pyytää muutenkaan.

Kukaan ei hae huomiota tarvitsematta sitä. Saattaa näyttää, että kaikki on hyvin tai että huomionhakija mässäilee omalla kärsimyksellään.

Erityisesti nuorten kesken vaikuttaa olevan muotia näyttää mahdollisimman kärsivältä. Ulkopuolisesta tämä vaikuttaa "vain" huomionhaulta ja he eivät usko näiden nuorten oikeasti kärsivän.

Jokainen huomionhakija tarvitsee huomiota - ei hän muuten sitä etsisi. Jos positiivista huomiota ei saa, negatiivinenkin kelpaa. Kunhan on olemassa jollekulle.

Antakaa huomiota ennen kuin sitä tarvitsee pyytää - ja varsinkin silloin kun joku sitä polvillaan rukoilee.

Selviämisestä

Ottaa itseään niskasta kiinni. Kuka tahansa mielenterveyden ongelmista kärsivä vihaa tuota lausetta. Me emme valinneet sairauttamme, kuinka voisimme valita paranevamme? Jos jalka on poikki, sillä ei pakoteta juoksemaan, mutta masentuneelle saatetaan sanoa: "ajattele positiivisesti".

Avun hakemiseen tarvitaan päätös, paranemiseen ei. Ihminen paranee, jos sairaus saa hoitoa. Hoito sielun haavoihin on vilpitön rakkaus, välittäminen ja mukana kulkeminen. Joskus myös lääkitys, jos sairaus johtuu aivokemiasta.

Paraneminen ei ole suoraviivaista. Sairaus saattaa pahentua pitkänkin hyvän jakson jälkeen. Älkää menettäkö toivoanne meidän suhteemme. Emme jaksa toivoa itse, tarvitsemme siihen teitä. Älkää jättäkö, vaikka käskisimme häipyä. Älkää syyllistäkö.

Pitäkää sylissä, hymyilkää, halatkaa. Ajatelkaa että olemme pieniä lapsia, sillä me tarvitsemme samoja asioita kuin lapset. Tarvitsemme turvaa, huolenpitoa, pysyvyyttä ja tukea, joka ei horju.

Älkää jättäkö meitä yksin. Älkää tuomitko meitä, sillä emme halunneet tätä itsellemme.

(c)

 

Superchick: Courage

I told another lie today
And I got through this day
No one saw through my games
I know the right words to say
Like "I don't feel well"
"I ate before I came"

Then someone tells me how good I look
and for a moment
For a moment I am happy
But when I'm alone
No one hears me cry

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day

I don't know the first time I felt unbeautiful
The day I chose not to eat
What I do know is how I changed my life forever
I know I should know better
There are days when I'm okay
And for a moment
For a moment I find hope
But there are days when I'm not okay
And I need your help
So I'm letting go

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day

You should know you're not on your own
These secrets are walls that keep us alone
I don't know when but I know now
Together we'll make it through somehow
Together we'll make it through somehow

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day

 

*Asia kukkahattutädeille päättyy.*

Mulla menee paskasti. Olen syönyt kohta kuukauden verran alle sen mitä tarvitsen. Mulla on siis nälkä. (Ylläri.) Siispä sorruin syömään. En paljoa, tavallisen ihmisen mielestä. Neljä palaa pahtoleipää, päällä voita, toisten päällä voita ja kaakaojauhoa. Suklaa maistui hyvälle. Siispä halusin lisää. Sekoitin voita, kaakaojauhoa ja tomusokeria. Ensin ruokalusikallisen. Sitten kaksi-kolme lisää. Oksetti, joten oksensin. Itseasiassa olin jo alunperin päättänyt oksentavani.

Vessan valossa kaakao näytti punaiselta, mutta tajusin kyllä että ensimmäisen oksennuksen mukana ei tule verta. Ei mulla oo koskaan tullut minkään oksennuksen mukana. Pelästyin silti vähän. Oksensin kunnes tuli leipää, jossa ei ollut enää kaakaota seassa - vatsaan jäi siis suunnilleen yksi paahtoleipä.

Tekisi mieli syödä lisää. Vaahterasiirappia. Rusinoita. Eli sokeria. Huoh. En mä voi syödä, mä oksentaisin. Parempi olla syömättä kuin oksentaa. Nyt vihloo hammasta aika ikävästi. Siinä on kyllä reikä, mutta oksentaminen ehdottomasti pahensi vihlontaa.

Purkkaa loppuillan. Jee.