Vitun vitun vittu! Kirjoitin pitkän valituksen, ja se katosi! Saatanan Opera ja sen hiirieleet!

Uudestaan sitten. -.-

Oli vaikea kerta terapiassa. Terapeutti sanoi, että tarvitsen ensisijaisesti oman kämpän. Kuulin tuon sanomisen syytöksinä: Et sinä tarvitse osastoa, et ole tarpeeksi sairas. Yrittäisit nyt pärjätä itse, en minä voi auttaa sinua.

Ahdistuin ja tunsin itseni hyvin vihaiseksi ja yksinäiseksi.

Terapeutti puhui siitä kuinka se ei voi mua osalle pistää koska se ei ole lääkäri. Kyllä mä sen tiedän! En mä luule että se sen lähetteen kirjottais! Sanoi vielä että ei se voi lääkäriksi muuttua, kuulosti siis täsmälleen mun äidiltä. Hitto.

Olin hirveän vihainen sille, mutta mun oli pakko kääntää se itseeni, en kestänyt. Revin tukkaani ja raavin ihoani. Jäljet näkyy vielä selvästi ja hiuksia lähti irti.

Olisin halunnut hirveästi viiltää, huutaa, potkia, heittää tavaroita. Olisin halunnut huutaa Terapeutille, että painuu helvettiin, kun ei se mitään tee mun hyväksi. En voinut, se olisi voinut oikeasti jättää mut. En mä sitä halua.

Olen lukossa, yksin. Miksi mun pitää hoitaa kaikki itse? Tai, onhan se ihan selvä, olen aikuinen. Minun pitää pystyä. Minun täytyy.

Auttakaa, en jaksa näin.

Vihaan.

Vihaan.

Vihaan!

Miksi kukaan ei tee mitään?

En olisi halunnut lähteä Terapeutin luota ja tuntui hirveän pahalta, kun se pisti mut itsetuhoisena ulos. Sanoi että siitä tuntuu pahalta laitta mut ulos. Tietäisipä miltä musta tuntui. Olisin halunnut takertua siihen kiinni,  uhata tappaa itseni, ihan mitä vaan paitsi lähteä. Lähdin silti. Ja jäin yksin.