Koulupäivä on pulkassa. Sain jopa jotain aikaiseksi - tein yhdet laskarit ja ymmärsin ne. Harmi vaan että toinen kurssi on paljon vaikeampi. Viime kokeesta tuli alle puolet pisteistä, ei riitä millään. Lisätöitä haen kyllä. Ja jos jopa saisin sanottua, että perinteinen opiskelu ei sovi mulle ja että mulla on mielenterveysongelmia, niin ehkä sen suorittamistavastakin voisi neuvotella. Kun ennen kokeita tulee aina ihan järjetön ahdistus niin etten pysty lukemaan. Ei silloin tentit kovin hyvin mene. Veikkaisin että häviän pelkästään tuon stressin takia jotain kolme pistettä per koe, ellen enemmänkin. Ja kun maksimi on 24, niin kolmella pisteellä on väliäkin.

Ärsyttää, että tarvitsen niin paljon innostusta tehdäkseni asioita. Opiskelun tehokkuus ja onnistuminen riippuu ihan liian paljon mun mielialasta. Ja kun mielialan vaihtelukin on suurta ja se muuttuu herkästi, ei ole kovin helppoa opiskella vaikeita asioita. Jos en ymmärrä, menen täysin lukkoon. Pahimmassa tapauksessa paniikkikohtaukseen asti.

Miksi minun päässäni oma arvoni riippuu niin paljon siitä kuinka hyvin onnistun ja ymmärrän? Tietysti fiilis on sitten tosi hyvä, kun se on hyvä, mutta huono olo on liiankin huonoa. Ei sitä oikein jaksa. Mutta en haluaisi luopua tuosta hyvästä olosta. Tasapainoilua tämä elämä.

Olisinko eri ihminen, jos en olisi epävakaa? Onhan se kuitenkin persoonallisuushäiriö, joten persoonallisuuden täytyy muuttua, että paransin. Jos persoonallisuus on eri, niin eihän silloin voi olla sama ihminen. Uskon että luovuuteni ja taiteellisuuteni on kytköksissä tähän häiriöön. Parhaat tekstit ja piirustukset tulee tehtyä angstisena. Ei masentuneena, koska silloin ei saa mitään tehtyä, mutta melankolia on hyvä muusa.

Pelkään, että muutun pinnalliseksi paskaksi, jos paranen. Etten enää osaa nähdä kauneutta pienissä asioissa ja nauraa ihan vain siksi että taivas on kauniin värinen. Pelkään että herkkyyteni hyvään menee samalla. En haluisi menettää sitä hyvää, mikä minulla nyt on.

Määrittelen itseni ehkä vähän liikaakin tämän häiriön kautta. Minun on pakko tehdä niin, koska muuten en koe olevani mitenkään erityinen. Se että minut kuvailtaisiin tavalliseksi, olisi todella iso loukkaus. En halua olla niin kuin muut. Haluan erottua, haluan olla jotakin erityistä. Hullu, nero, paras, kaunein, taitavin, lahjakkain.. Ihan mitä vaan. Ja kun muu ei onnistu, niin minun on oltava hulluin.

Kuitenkin tiedän järjellä, että aina löytyy joku, joka on enemmän. Tai itseasiassa ei välttämättä - eihän maailmassa ole loputtomasti ihmisiä. Jonkun täytyy olla jonossa viimeisenä. Tiedän, etten se ole minä, ja se satuttaa paljon. En usko olevani mitään, jos en ole paras. Eihän muilla ole väliä kuin parhaalla. Toinen on ensimmäinen häviäijä.

Ei minulle ole väliä olenko nopein juoksija, se ei kiinnosta minua. Minulle tärkeissä asioissa haluaisin olla paras. Paras maalaaja, kirjoittaja, matemaatikko, eläinten käsittelijä... Ja hulluin. Jos en ole hulluin, jollakin on asiat vielä pahemmin, eikä minun silloin pidä valittaa. Kaikki tämäkin teksi on siis turhaa.

Enkä minä halua, että minulle sanotaan, että minä olen paras minä tässä maailmassa. Eihän se kerro mitään. Haluan olla eniten ja paras jossain sellaisessa, mitä muutkin voivat olla.