Esseetä kirjoitettu sivun verran. Iski stoppi, ei yhtään huvittaisi tehdä enää. On mulla koko tää viikko aika tyhjä, tai siis keskiviikko, torstai ja perjantai. Esseen deadlinen on lauantaina, ja vaikka se luennoitsija todennäköisesti ei viikonloppuna mailiansa avaa, en mä voi jättää palautusta sunnuntaille, koska koko viikonloppu menee duunissa. Huomenna ei oikein ole aikaa tehdä mitään.

Mies lähti kavereidensa kanssa ulos, mulla on yksinäistä. Yhdelle lähellä asuvalle kaverille voisin laittaa viestiä, vaikka se tuskin on kotona. Oletan näin, koska hänen miehensä on ulkona mun miehen kanssa, ja jotenkin tuntuu ettei ois jos tää mun kaveri ois himassa. No, kokeilen kuitenkin, jos ei tärppää, niin en kyllä keksi mistään seuraa. En viitsi jätkienkään seuraan tunkea, saavat olla vähän vapaammin kuin ei ole naisia häiriköimässä.

Miksi mä olen näin huono pitämään yhteyttä? Miksi mun pitää valmistautua henkisesti päivä tai pari ennen ku saan kysyttyä joltain, jos se haluais nähdä?

Huoh. Täytän päiväni jollain aivottomalla toiminnalla, etten ehtisi huomata yksinäisyyttä. Mun lähes kaikki sosiaalisuus on duunin ja netin varassa. Yksi harrastus sentään on, mutta ei mulla sielläkään kavereita ole. Jos ei ois duunia, en varmaan puhuis viikkokausiin muille kuin miehelle, terapeutille ja äidille, varsinkin nyt kun tulee kesä ja opiskelua ei ole. Duuni tosin on aika mukasosiaalisuutta, siellä jutellaan, koska on pakko. Okei, puhutaan me muutakin kuin duuniasiaa, mutta silti se ei ole sillä tavalla vapaaehtoista kaveriutta. Enkä mä duunikavereita näe työajan ulkopuolella, niin kuin jotkut siellä tekee. Tekis mieli joskus pyytää päästä mukaan, kun tietää muutaman duunikaverin viettävän iltaa yhdessä, mutta en halua tunkea.

En saa kirjoitettua tuota esseetä nyt, kun mielessä pyörii vaan yksinäisyys. Hitto miten mä kuulostaan surkealta tapaukselta. Ja ei se ihminen ollut kotona, eli ei ole seuraa. Ylläri. Lapsena oli helpompaa, kellään ei ollut menoa, seuraa useimmiten sai kun halusi. Ja kaveritkin soitteli mulle ja mä soittelin niille, paljon useammin kuin nykyisin. Ehkä vanhemmat ehdotti jollekin kaverille soittamista, jos valitti tylsyyttä tai sitten vaan osattiin pitää yhteyksiä paremmin, en tiedä.

Hitto, pitääkö mun keksiä aina nämä sosiaaliset tarpeet siihen aikaan päivästä, että yhtään kauempana asuvia ei enää ehdi nähdä? Toisella puolella kaupunkia asuvan luokse (tai sieltä tänne) menis vähintään tunti, varsinkin kun on pyhä, ja yhteyden saamiseen, lähdön valmisteluun ja muuhun sellaiseen menis toinen. Ja koska huomenna on arkipäivä, ei voisi olla missään myöhään, joten kahdeksan aikaan pitäis olla jo menossa takaisin kotiin, jos jonnekin menee. Kello on jo viisi, ei tässä mihinkään ehdi. Enkä jaksa enää keltään kysyäkään, kun ei kuitenkaan sopis. Etukäteenkään en tykkää sopia, koska mulla saattaa sitten ollakin sellainen päivä, ettei kyseisen ihmisen näkeminen kiinnostakaan.

Mielettömän yksinäinen olo. Itkettää, mutta en oikein uskalla itkeä, koska en tiedä milloin mies tulee takaisin, ja en jaksa selittää sille. Tai se voi tulla niiden kavereidensakin kanssa. Hitto jos en saa omaa asennetta muutettua tässä suuntaan tai toiseen, niin tulee aika kurja kesä. Töitä tietty on ja miehen kanssa mennään mökille ja puolittain vapaaehtoisduuniakin tulossa, että osa kesästä on varmaan ihan jees, mutta silloin kun sekä mulla että miehellä on duunia, niin on varmaan perseestä. Ite teen vuorotyötä, joten yhteistä aikaa ei varmaan kauheesti ole ja jos muuta seuraa ei oo, niin aika yksin menee sitten päivät. Joko pitää oppia sietämään yksinäisyyttää tai opetella olemaan paremmin yhteyksissä ihmisiin. Ainoo vaan, että ne joita en pelkää ärsyttäväni, ärsyttää mua ja ne jotka ei ärsytä mua on sellasia, joiden en usko haluavan mun seuraa. Tämä päätelty siitä, että nuo ärsyttävät ottaa välillä yhteyttä, ja ei-ärsyttävät ei oikeestaan.

Vittu mitä angstia, pitääkö tästäkin tehdä ongelma? Argh! Voisko joskus mennä hyvin pidempäänkin kuin pari päivää? Pitääkö aina tulla jotain uutta masentavaa/ahdistavaa yms? Mitä hittoa mun pitäis tehdä että saisin joskus olla aidosti onnellinen? Mikä mussa on vialla?