Jes! Meni läpi se tentti mitä panikoin. Ykkönen, eli just ja just, mutta kuitenkin. Helpotus, ei tarvi koskea enää siihen kirjaan.

Silti, ei mikään huippufiilis, edelleen samat paniikin aiheet kuin edellisessä viestissä. :( Niissä ei sinänsä mitään uutta, joten en jaksa jauhaa niistä.

Mutta. Ajoin autoa! Siis oon mä pari kertaa mummolan pihassa ajanut, mutta nyt ekaa kertaa oikeesti. En mä tosin muista siitä juuri mitään, pelotti sen verran. Ihmettelen kyllä edelleen, että selvisin siitä, enkä meinannut teloa ketään. Kai. Saattoi se opettaja muutamaan kertaan käyttää polkimia, mutta kun se ei erikseen sanonut silloin kun joutui, niin en varmaan huomannut joka kerta.

Vitsit ku ei ois koulua, ois vaan autokoulu. Siitä yksinään selviäisin ihan hyvin. Mutta tässä on nää koulujuttujen deadlinet lisäksi. Nyt tosin yksi vähemmän. Ja koska se on läpi, enää puuttuu 3,2 opintopistettä, niin tälle vuodelle on Kelan vaatima määrä täynnä. Ja jos tässä saan ajoissa ton lukupäiväkirja+essee-jutun valmiiks, niin siitä tulee 5 op. Sitten vaan se toinen tentti läpi, ni ens syksyä varten on kaikki ok. Tosin yksi essee vielä lisäksi, koska siitä saa 2 op lisää yhteen kurssiin, josta mulla on nyt merkittynä 3 op. Siitä pitää kuitenkin saada 5 op yhteensä, että ois tarpeeks tutkintoa varten.

No, tässä on vielä muutama tunti ennen teoriatuntia, joten voisin lopetella tän merkinnän ja tehdä ihan oikeita juttuja. Tosin mä mietin eilen asioita, jotka mua pelottaa, ja aattelin tehdä niistä jonkinlaista listaa. Ihan sillai terapiamielessä, missään nimessä mä en yritä vältellä koulutöitä. Enhän mä sellasta, ja onhan mun terapiointi tärkeää.

Tehdäänpä listaa, on tässä kolme tuntia ennen kuin pitää lähteä. Mä pelkään:

Pimeää, erityisesti maalla, missä se on oikeesti pimeetä. Eihän sitä koskaan tiedä mitä sieltä hyökkää.

Ampiaisia. Kyllä, mä olen juuri niitä ihmisiä, jotka juoksee ampiaisia pakoon. Tiedän että se näytää typerältä. Mua on parikin kertaa pistänyt ampiainen, ja vaikka en ole niille allerginen ja tiedän ettei se piston kipu ole sietämätön, pelkään silti.

Auktoriteetteja, erityisesti niille puhumista. Riippuen tilanteesta, mutta esimerkiksi luennoitsijoilta mun on vaikea kysyä tarkennusta epäselviin asioihin. Lisäksi olen tosi huono ilmaisemaan tyytymättömyyttä tai muita negatiiviisia tunteita ylemmässä asemassa oleville.

Puhelimessa puhumista, varsinkin jos minä olen soittaja, ja vastaaja on mulle vieras. Ajanvaraukset ja muut sellaiset on ihan kauheita. Mun pitää olla rauhallisessa ja hiljaisessa paikassa, mieluiten yksin (ettei muut kuule mun mokailua) ja mulla pitää olla paperia ja kynä valmiina. Ihan ensimmäistä kertaa kun soitin johonkin ajanvaraukseen, mä kirjoitin paperille ylös mitä aion sanoa, koska pelkäsin että pää tyhjenisi kokokaan, enkä saisi sanottua mitään.

Virallisia tapaamisia, kuten työhaastatteluita, kehityskeskusteluja, opintoneuvontaa, lääkärikäyntejä, Kelassa asioimista..

Tilanteita, joissa en tiedä miten toimia. Ja siis mun pitää tietää hyvin täsmälleen kuinka toiminta menee. Mun on vaikea mennä uuteen baarin, uuteen ruokalaan, pieneen vaatekauppaan, virastoihin.. Tykkään käydä sellaisissa vaatekaupoissa, joissa myyjät ei ole erityisen palvelualttiita, koska mua ahdistaa kun multa tullaan kysymään "voinko auttaa?". Toisaalta tuntuu tyhmältä sanoa vaan katselevansa, ja toisaalta vaikka tarvisinkin apua, en kehtaa myöntää etten tiedä tai osaa jotain. Avun pyytäminen yleistikin on ahdistavaa, koska musta tuntuu että mun pitäis ostata asiat itse. Aina ei ole ollut näin, mun jossain ekan luokan todistuksessa lukee jotain kuinka voisin huudella vähän vähemmän opea avuksi - osaan hyvin itsekin.

Kaavakkeiden täyttöä. Pelkään mokaavani jotain.

Fyysistä kipua, onnettomuuksia, kuolemista. Pelkään nimenomaan sitä kuolemisen prosessia, en niinkään paljon sitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu (vaikka vähän sitäkin). Entä jos kuolen tosi kivuliaasti? Auto-onnettomuus, tulipalo, hukkuminen.. Pelottaa noi. Pelkään myös aiheuttavani jonkun onnettomuuden.

Ahtaita, suljettuja paikkoja. Nykyisin pystyn sentään käyttämään hissiä, pienenpänä mieluummin kävelin kymmenen kerrosta kuin meninn hissiin. Tosin peililliset ja isot hissit oli siedettäviä, pahimpia oli pienet metallikopit. Ja pelkäsin jääväni ovien väliin. Sama juttu junien vaunujen liitoskohdissa, varsinkin pikajunissa, kun ne ovet on automaattiset. Juoksin aina niiden välistä äkkiä. Ja pelkäsin että se lattia vaunujen välissä pettää, ja putoan raiteille. En vieläkään mene avantoon uimaan, koska pelkään joutuvani jään alle. Tiedän, että sukeltamatta sinne ei joudu, mutta silti.

Äitiä, ja varsinkin sen mielipiteitä musta. Pelkään että äiti suuttuu.

Virheitä, en sais tehdä niitä ollenkaan.

Paniikkikohtauksia. Jos olet kokenut sellaisen, niin tiedät varmaan miksi niitä pelkään.

Varmaan ois vielä muutakin, mutta ei just nyt tuu mieleen. Oikeestaan noi kaikki voi tiivistää siihen, että pelkään kipua ja mokaamista sekä sen aiheuttamaa ahdistusta.

//edit: Mielenkiintoinen artikkeli City-lehden nettisivuilla: Neuroottinen sukupolvi. Vähän pintaraapaisu, mutta muuten hyvä.