Huah mikä aamu taas. Ei siis mitään erityistä paniikkia tällä kertaa, mutta olen käyttänyt koko aamun opiskeluasioiden selvittämiseen. Selaimessa ollut auki kaikki mahdollinen: Alma, Weboodi, Kelan sivut, tiedekuntien nettisivut.. Pääasiassa siis yritin selvittää, pystynkö aloittamaan ensi syksynä pedagogiset opinnot, eli onko mulla siihen mennessä aineenhallintarajat täynnä. Pääaineesta on, helposti. Sivuaineesta mulla pitää olla perusopinnot täynnä, että saan aloittaa syksyn pedat. (Kevään pedoihin pitäis olla koko sivuaine sitten tehtynä.) Tuo on nyt kahdesta kurssista kiinni, niistä mitkä kirjatentein nyt suoritan. Niiden on siis pakko mennä läpi, että pääsen lukemaan pedoja. Vielä pitäisi laskeskella, että kuinka paljon tarvin Kelaa varten kursseja. Toki mulla on se, että edellisinä vuosina on kertyny tarpeeks, joten ei tuet heti katkea, mut ois kiva että seuraavanakin vuonna voisin ajatella samoin.

Postilaatikosta kolahti pari päivää sitten Etappi-kirje, eli käytönnössä mun pitää tehdä opintosuunnitelma, koska en vielä ole kandi. Kai se suunnilleen on mun päässä, mutta on tää vähän stressaavaa kyllä.

Näiden juttujen kanssa olenkin sitten onnistunut välttelemään varsinaista opiskelua - mun pitäis ehdottomasti olla nyt tekemässä sitä lukupäiväkirjaa. Mutta jos vielä laskeskelen noita opintopisterajoja.. Ja siivoan. Ja ja ja. Ja pam! deadline on taas liian lähellä, kun olen vältellyt oikeaa hommaa. Trallalai. Mutta mä pelkään, että saan taas paniikkikohtauksen. Ei ole kivoja ne.

Olin tässä yks ilta käymässä meidän seurakunnan nuorten illassa. Ainahan ne kyselee, että mitäs kuuluu. En vaan osaa kertoa koko totuutta, vaikka haluaisinkin ihan hirveästi. Viimeksi mulla oli juuri sillä hetkellä tosi paha olla, mutta en sitten kuitenkaan sanonut, että voitaisko jutella jossain rauhassa. Keskustelu meni jotain tähän tapaan:

Vetäjä: No mitä sulle kuuluu?

Minä: No, eipä ihmeitä, koulua. Vähän stressaa, kun on niin paljon kaikkea. Ja on autokoulukin, ja työt.

V: No mutta hyvä kuitenkin että tuut välillä käymään täälläkin etkä vaan tee niitä kouluhommia.

M: Joo. Vaikka enemmän mulla menee aikaa stressaamiseen ku koulujuttujen tekoon.

Ja tollasta vastaavaa diipadaapaa. Mä niin oisin halunnu osata sanoa jotain selvempää, jotain että ne ois tajunnu, että mä muutakin kuin vähän stressaantunu. Tai ehkä ne näki jotain, mutta ei ne ainakaan sanonu mitään siihen suuntaan. Eikä ne oikeestaan saakaan tonkia ja ehdottaa puhumista, jos mä en ite sitä pyydä.

Meni muutenkin vähän niin ja näin siellä. Yritin jaksaa olla seurallinen ja iloinen, mutta se meni vähän heikosti. Aina hetken jaksoin ja sitten masennus löi taas päälle. Välillä juttelin ja nauroin, välillä istuin/makasin yksin hiljaa. Tosi täysjärkistä. Ja jossain välissä oli pakko poistua vessaan piiloon, kun itketti enkä pystynyt olemaan itkemättä. Arh, milloin mä opin pyytää apua tarvitessani sitä? Mä en osaa pyytää apua, en uskalla. Päässä pyörii vaan ajatuksia sen puolesta miks mun ei pitäis pyytää.

Et sä ansaitse apua. Ei ketään kiinnosta sun tyhmät ongelmat. Muilla on paljon isompia juttuja. Et saa näyttää, että voit huonosti. Sun ongelmat ratkeis, jos tekisit jotain etkä aina vaan valittais ja kelais niitä.

Lisäks mua masentaa ihmisten puheet kirkosta ja kirkosta eroamisesta. Tai siis se, että yksittäinen kaveri eroais, ei ahdistais mua. Mutta eräs FB-kaverini hehkutti kuinka erotilastot on nousussa, ja se on hänestä hyvä juttu. Täsmällinen ilmaus tais olla jotain "lisää uskoa ihmiskuntaan". Toi loukkaa mua, ja musta mä saan loukkantua. En mä hänelle mitään sano, enkä rupea haastamaan riitaa, mutta jos ton kääntää ympäri, niin ilmeisesti me kirkkoon kuuluvat jotenkin huononnetaan hänen ihmiskäsitystään.

On muutenkin välillä vaikeaa olla uskovainen. Vaikkei ihmiset sitä suoraan sano, niin tuntuu siltä kuin iso osa (huom! en sano kaikki) ei-kristillisistä ihmisistä ajattelee, että jos on valinnut valtauskonnon, niin on tyhmä/aivopesty tai jotain siihen suuntaan. Ihan kuin en osaisi ajatella omilla aivoillani. Tarkennetaan, että mä en kuulu mihinkään herätysliikkeeseen (mihin kuuluminen ei myöskään oikeuttaisi ajatusta aivopesusta, mutta lisäisi todennäköisyyttä, että ihmiset niin ajattelevat), olen ihan tavallinen ev.lut. kirkon jäsen, ehkä vähän avoimempi uskostani kuin keskivertoihminen, mutta aika normaali kuitenkin. Mutta koska uskon niin kuin kulttuuriperimältäni on todennäköistä, en ole voinut itse valita tätä, vaan toimin oletusten mukaan.

Miksi ajattelevan ihmisen olisi päädyttävä johonkin muuhun kuin valtauskontoon? Miksi järkevän ihmisen kriteerinä on toimia toisin kuin valtaosa ihmisistä? Miksi joka asiassa pitäisi lähteä eri tielle kuin vanhempansa? Miksi minun uskoni on väärin vain, koska Raamatussa on ristiriitoja? Miksen saisi uskoa Jumalaan, vaikka maailmassa tapahtuu pahoja asioita?

Minä annan sinun olla ateisti/wicca/juutalainen/hindu mitä ikinä koetkin oikeaksi. Miksen minä saa olla kristitty ilman, että katsotaan kieroon? Miksen saa puolustaa uskoani ilman, että se koetaan käännyttämiseksi?

Onko kukaan lukijoistani muuten käynyt Taizéssa? Se on ekumeeninen luostariyhteisö eteläisessä Ranskassa. Jos vaan yhtään kiinnostaa ja tulee mahdollisuus, niin suosittelen. Missään en ole kokenut niin suurta rauhaa kuin siellä. Seuraavat kuvat sieltä, itse ottamiani.

 

//edit: Arh, ois pitäny pienentää kuvat koneella eikä vuodatukseen lautauksen yhteydessä. Laatu on nyt sitten vähän kökköä.