Tentti ohi. Meni jotenkin. Kaksi sivua kirjoitin kahteen kysymykseen - sivu per vastaus siis. Ei mitään huippuosaamista, mutta en sentään jättänyt tyhjää. Läpipääsy on kyllä epävarmaa.

Paniikkia ei just nyt ole, tosin tiedän että mun pitäis jo olla tekemässä seuraavaa juttua, pitäis lukea lukupäiväkirjaa varten. Deadline tasan kahden viikon kuluttua, ja mä olen ihan alussa siinä. Huomenna jos? Nyt ei ole sitä kirjaa mukana. Tosin vois etsiä artikkeleita esseetä varten, tai lukea toista tenttikirjaa, se kun saatavana myös elektronisena.

Kuuntelen pitkästä aikaa Tehosekoitinta. Ettei aina ois niin niin angstiangsti musaa. Tai eihän Tehiskään ole mitään yltiöiloista aina, mutta kaikki on suhteellista.

Kerroin eilen FB:n chatissa yhdelle ystävällä miten mulla on tässä mennyt. Sille samalle, jolle annoin tän blogin osoitteen. Eipä ole tainnut lukea sen jälkeen.

Joo, kuten huomaa ei ole samallalailla ahdostavaa kuin eilen. Tosin se tunne että pitäis olla tekemässä jotain, on edelleenkin päällä. Eikä taida lähteäkään ennen kesää. Mutta tällaista turhan jauhantaa taas, kun ei ole ihan älyttömän paska olla.

Tentissä raavin käden arven auki, vaikka olin jo päättänyt, että se sais olla rauhassa. Mutta kun näin kysymykset, tuntui alkuun etten saa niistä mitään paperille. Ahdisti, itketti, oli syyllinen olo. Kyllä mä sitten jotain muistin, onneksi. Mutta arven paranemista on taas pidennetty. Ja siitä taitaa jäädä pysyvä arpi, vaikka oli alkuun vaan naarmu. Raavin sen auki niin monta kertaa.. Nyt pitäis vaan rasvata sitä, ja varmaan pitää jotain laastaria, etten ajatuksissani raapis.

Jotain piti vielä kirjoittaa, mitähän se oli?

Voi kun saisin joskus nauttia keväästä. Mutta keväisin tuntuu olevan hirveästi tekemistä, tai ainakin kaikki tuntuu raskaammalle. Nytkin ois aurinkoista. Ois ihana olla ulkona, nojata aurinkoiseen seinää ja poltella rauhassa tupakkaa jonkun ihanan ihmisen kanssa. Mutta yks, mä en polta. Enää. Paljoa. Vaan sunnuntaisin yhden. Tosin viime maanantaina poltin kyllä kans yhden, ku stressas. Ja kaks, ei ole ketään täällä. Ja mä en ansaitse tollasta. En niin kauan ku ois velvollisuuksiakin hoidettavana.

Tentissä tuntui, että lukeminen meni niin paskasti, että pitäis kehittää jotain rangaistusta itselle - ihan kuin läpipääsyn jännittämisessä ei ois tarpeeks ja ihan kuin rankaisusta ois jotain hyötyä. Varsinkin kun ideat oli tyyliin "elän kaks päivää pelkällä vedellä". Huoh. Voisinko joskus olla terve? Voisinko joskus oikeasti nauttia elämästä?

Musa vaihtui vanhaan Apulantaan. Siihen mitä inhosin joskus ala-asteella. Vitosella pojat soitti Apista luokassa, en oikein tykänny. Mut ne oli lähinnä niitä ällöjä biisejä, sanoiltaan siis. Ja soundi on sama kaikissa sen ajan biiseissä, joten tulee ala-aste mieleen. Mut en mä enää tätä inhoa. Ala-astetta en tosin muistele vieläkään lämmöllä, enkä varmaan koskaan muistelekaan. Paitsi joitain opettajia.

Äh, on taas tosi hukassa oleva olo. Kaipaan ysäriä, tavallaan. Sitä kun en osannut vielä selittää pahaa oloani, sitä kun ei tarvinnut miettiä niin paljon. Kun olin oikeesti yksinäinen ilman omaa syytäni. Kun en vielä ollut niin itsesäälinen paska, ihan vain surullinen ja yksinäinen. Ihana nostalgia. Ah, ja olin mä silloin vielä koulukavereita fiksumpi - nyt kun on yliopistossa, ei ole enää sitäkään itsetuntobuustia, kun tänne on tullu vain fiksuimman pään porukkaa. Ei sillä että kaikki muut ois tyhmiä, omakin mies on "vaan" ammattikoulun käynyt.

Nyt oon pelkästään keskiverto, yksinäinen ihan omasta syystäni (kavereita ois jos pitäisin yhteyttä), ja jatkuvasti miettimässä tunteitani ja mistä ne johtuu.

Joo, haluun olla vapaa. Terve. Onnellinen. Haluan että tentin jälkeen vois olla helpottunu olo, haluan osata pitää oikeeta vapaata, haluan nauttia lomasta niin kuin lapsena. Haluan takaisin sen onnen ja vapauden tunteen, joka tuli kesäloman alussa. Kumma että kaipaan lapsuutta, vaikkei se erityisen onnellinen ollutkaan. Kaipaan sitä hetkessä elämisen kykyä, joka mulla joskus oli.

Okei, tämä Apulannan biisi on vähän uudempi, ei enää ysäriä. Kuuntelin Kiilaa kaiken sen muun musan mukana, mitä kuuntelin silloin kun mielenterveys rupes tosissaan pettämään. Jonkun biisin halusin jakaa, ja olkoon se tämä.

 Apulanta - Kuollakseen elossa

Puristuksessa
jokseenkin elävänä
Ei paljoo mitä odottaa

Astinlautoina
ei montaa ehjää oksaa
Joissa elämä virtaa

Ei oo montaa
ne mahtuu yhteen kouraan
Joista varmasti tietää
Et ne näkee kun ne katsoo
Ja sen kaiken ymmärtää

Mitä tahdot?
Mitä siitä
Mikään ei kuitenkaan riitä
Mitä teitkään sinä itse?
Muista se kun tuomitset

Kyydissä tuomiopäivän vaunussa
Yksin usvassa niin väärällä raiteella
Syöksykierteessä eikä oikaistuksi saa
Ennen kuin koskee maan pintaa

Paremmasta
saatiin varmat merkit
joihin päätettiin luottaa

Tähän johti
Harhaan asti päästiin
Ja miten tästä voi jatkaa?

Älä katso, älä kuule
Pidä vaan kiinni sun huulet
Vähän arvaa, älä tiedä
Riittää kunhan sä siedät

Kyydissä tuomiopäivän vaunussa
Yksin usvassa, väärällä raiteella
Syöksykierteessä eikä oikaistuksi saa
Ennen kuin koskee maan pintaa

Kuollakseen elossa
Enimmäkseen jo kuollut

Kuollakseen elossa
Enimmäkseen jo kuollut

Kyydissä tuomiopäivän vaunussa
Yksin usvassa, väärällä raiteella
Syöksykierteessä eikä oikaistuksi saa
Ennen kuin koskee maan pintaa

Tuomiopäivän vaunussa
väärällä raiteella
eikä oikaistuksi saa
ennen kuin koskee maan pintaa

Niin kuollakseen elossa
Enimmäkseen jo kuollut