Päädyin lukemaan satunnaisia nettikeskusteluja kaverin Facebookiin laittaman linkin kautta, ja tuli taas todettua, kuinka se on niitä asioita, joita mun ei pitäis ikinä tehdä. Samaan sarjaan kuuluu kaikki huonosti sensuroidut mielipide-palstat, Metro-lehden tekstarit ja muut vastaavat. Hesarissakin olevat mielipidekirjoitukset saatavat joskus olla huono juttu. Miksi näin? Koska mä syyllistyn kaikesta mahdollisesta. Muutamia erityisen ikäviä teemoja tietty on. Joten seuraavassa päänauontaa niistä. (Vahvalla mutu-tuntumalla mennään..)

Lasten fyysinen kurittaminen

Tästä saa aika ajoin lukea. Kenenkään en ole nähnyt puolustavan suoranaista lyömistä tai vastaavaa, mutta tukistaminen, luunapit, läimäytykset ja vastaavat jakavat mielipiteitä. Itse en halua tehdä mitään noista, jos lapsia saan ja toivon että oma pinna kestää ja jaksan olla tarpeeksi maltillinen. Mä saattaisin ärsyyntyessäni haluta tehdä jotain tommosta, vaikken todellakaan noita kannata. Tekishän mun välillä (huonona päivänä) bussissa kajauttaa edessä istuvaa mummoa takaraivoon vaan koska sillä on ärsyttävä tukka. Toivon että osaan hillitä itseni lapsieni kanssa.

Mutta miksi mä syyllistyn tästä aiheesta? Koska välillä näkee kommentteja "Kyllä mua tukistettiin eikä siitä mitään traumoja mulle seurannu." Mua on tukistettu ja luunappeja jaettiin. (Milloinkas kaikenlainen fyysinen kurittaminen tuli laittomaksi?) Ei usein, mutta tarpeeksi. Mä tein äidin haluamat asiat siksi, että pelkäsin mitä tapahtuisi jos en tekisi - en siksi että äiti tulisi iloiseksi. Mun mielestä asiat on parempi tehdä positiivisen kuin negatiivisen syyn takia. Mä pelkäsin äitiä kun se oli vihainen. Mä pelkäsin, että se olis vihainen. Syyllistyn noista kommenteista, koska musta tuntuu, etten mä ois saanu ottaa tota kuritusta itseeni.

Lisättäköön että toki vanhemmat joskus satuttavat lapsiaan vahingossa. On ihan eri asia, että aikuinen kantaa kiukuttelevan lapsen ulos kaupasta kuin että tukistaa lasta. Nimittäin kantaminen sinänsä ei satuta lasta, jos lapsi ei riehu sylissä. Ja sehän on sitten lapsen oma valinta. Toki kolmivuotiaalle kannattaa sanoa, ettei tämä potkisi sylissä, kun silloin äiti joutuu pitämään tiukemmin kiinni ja lasta voi sattua. Mutta jos lapsi raahataan tukasta/korvasta/mistä vaan ulos kaupasta sellaista vauhtia, jota lapsi ei pysty liikkumaan, ei lapsi voi vaikuttaa siihen mitä hän fyysisesti tuntee.

Ymmärrän ettei pinna aina kestä ja hermot voi mennä. Kukaan ei ole täydellinen. Lapsilta voi pyytää anteeksi. Äidillä välillä meni hermot meihin, kun väitettiin vastaan, ja silloin tuli luunappi tai pari. Kyllä sitä oppi tekemään väistöliikkeen, kun näki sen tietyn ilmeen äidin kasvoilla. Pinnan palamisen ymmärrän, mutta äiti ei ikinä ole pyytänyt anteeksi jälkeenpäin. Pieni lapsi ei osaa itse järkeillä, että äiti on väsynyt työpäivän jälkeen ja on siksi suuttunut pienemmästä kuin yleensä. Lapsi uskoo olleensa paha, ei äiti muuten löisi.

Missä menee muuten pahoinpitelyn raja noin lainsäädännöllisesti? Kuinka pahasti pitää nakkikioskin jonossa saada turpaansa, että voi nostaa syytteen?

 

Koulukiusaaminen

Kukas ihminen tässä ihan lähiaikoina sanoi, että kiusatut eivät vain ymmärrä huumoria? Ihan käsittämätöntä paskaa. Mua ei ole kiusattu fyysisesti, mutta voin vain kuvitella miltä sellaisista ihmisistä tuo kommentti kuulostaa. Että pitäisi ottaa huumorilla, kun hakataan? Pitäisi nauraa, kun pää tungetaan vessanpönttöön ja vedetään vessa? On ihan hirveän hauskaa tulla lukituksi komeroon? Jumalauta! (Hyvin tehokasta argumentointia tuo kiroilu, mutta nyt syö naista niin kovasti että.)

Muutenkin kiusatuille annetut neuvot on yleensä huonoja. Älä välitä/älä kuuntele. Ei toimi. Voi esittää ettei kuuntele, mutta oikeasti kuulee kumminkin. Välittämistä ei voi lopettaa, se ei ole valintakysymys. Ja ihminen saa loukkaantua, jos hänestä puhutaan pahaa! Aina ei ole kyse edes pahan puhumisesta. Itse sain ala-asteen kuudennella lempinimen, josta en pitänyt. Se ei ollut mitenkään rivo tai muuta, mutta ei mikään hyvä nimi kuitenkaan. Pyysin useita kertoja, ettei sitä käytettäisi, en reagoinut siihen, mutta toiset eivät lopettaneet. Luojan kiitos tuo oli vain yhden vuoden. Tosin jossain vaiheessa yläastetta sain uuden lempinimen, joka olikin sitten juuri sitä laatua, kuin teini-ikäisiltä pojilta olettaa. Se ei onneksi ollut käytössä jatkuvasti, tosin se siistitympi versio, jota saattoi käyttää opettajien kuullen oli. Eniten mua loukkasi noissa se, että vaikka pyysin, että musta käytettäis mun omaa nimeä (ihan kohtuullinen pyyntö), niin sitä ei tehty. Mun tunteilla ei ollut muille väliä.

En ymmärrä miksi kiusattuja neuvotaan kuinka selvitä kiusaamisen kanssa. Neuvot kuinka päästä loppuneesta kiusaamisesta yli on suotavia, mutta jatkuvasta kiusaamisesta ei kuulukaan selvitä. Tarkoita sitä, että ratkaisu ei ole antaa kiusaamisen jatkua ja kehittää kiusattua niin, että hän kestäisi sen. Kyllä ihmisten pitää ymmärtää, että toiset loukkaantuvat eri asioista, ja kun he ilmaisevat loukkaantuneensa, ei sen aiheuttanutta asiaa saa toistaa. (Rakentavasta palautteesta loukkaantuminen on sitten asia erikseen.)

Miksi mun ois pitäny tehdä jotain toisin? Mä olin kiltti, ehkä vähän hiljainen ja ujo tyttö. Fiksukin. Miksi mun ois pitäny muuttua? Miksei kiusaamiseen koskaan puututtu kunnolla, vaikka siitä kerroin? Ja yläasteella yhtä meidän luokkalaista poikaa kiusattiin vielä pahemmin (se sattui olemaan ujo ja r-vikainen) ja sitäkään ei autettu, vaikka me kerrottiinkin opettajille. Leirikoulussa sain "loistavan" neuvon opettajalta, kun puhuin kiusaamisesta: "Lyö sitä kämmenen alaosalla nenään, niin alkaa vuotaa verta ja sitä sattuu. Sit se ei enää kiusaa sua." Ei tainnu olla tosissaan, mutta ei mitään kyllä tehtykään niille pojille.

Kiusaaja on se, jonka käytöstä pitää muuttaa. Voi olla, että opettajat ajattelevat kiusatun oikein kerjäävän kiusaamista, koska tämä pukeutuu erilailla kuin muut ("Käyttäsi vain normaaleja vaatteita."), istuu hiljaa yksin (miksiköhän?) tai muuten käyttäytyy "kummallisesti". Oudoillakin ihmisillä on ihmisarvo! Vaikka toisen käytös olisi kiusaamiseen (tahattomasti) yllyttävää, ei se oikeuta kiusaamista. Ei ole olemassa oikeutusta kiusaamiselle.

Joo ja kiusaajatkin voivat pahoin ja muuta poliittisesti korrektia läpinää..

 

Opiskelu/opintuki/valmistumisajat

Tämä on yksi pahimmista. Jos joku armaista lukijoista ei ole vielä huomannut - mitä epäilen - mulla on sellainen hieno titteli kuin "mielenterveyskuntoutuja". Vähän väliä saa lukea kuinka opiskelijat on liian laiskoja, tuen opintopisteraja on liian alhainen ja valmistumiseen menee liian pitkään. Silloin mulla kiehuu reilusti yli. Mä en valmistu tavoiteajassa. Mä suoritan sen minimimäärän kursseja, joilla saan tuen. Mä en ole tälle systeemille tarpeeksi hyvä. (Hitto, mä oon ollu niin pitkään veroilla maksetussa hoidossa, että tuskin koskaan maksan sitä omissa veroissani takaisin. Tai ehkä just just.) Mä en pysty parempaan!

Mä tiedän, ettei noilla kritiikeillä tarkoiteta meitä, joilla on "hyvä syy" opintojen hidastumiseen. (Voisko joku joskus sanoakin sen?) Silti mua ahdistaa noi jutut. Tänä keväänä saan etappi-järjestelmältä kirjeen/selvityspyynnön, koska en ole vielä nyt neljännen vuoden keväänä kandi. Mulla on hyvät syyt, mutta silti tosi inhottavaa. Koko keskustelu on vaan opiskelijoiden syyllistämistä.

Taisi olla tän päivän Hesarissa, kun joku kirjoitti kuinka opintotuelle ei pitäisi olla tulorajaa, vaan katsoa vain sitä miten opinnot kertyy. Älytöntä, sanon minä. Opintoja alemmilla arvosanoilla saa kohtuu helposti kasaan, ja diipadaapa-kursseja on pilvin pimein. Opintotuki on nimenomaan sitä varten, ettei töissä tarttis käydä paljoa. Toki on hyvä kerätä opintojen ajan työkokemusta, mutta tuolla nykyisellä tulorajalla se kyllä onnistuu (suunnilleen kymppitonnin saa tienata muuta rahaa, jos nostaa 9 kk opintotukea vuodessa). Tietysti opintotuen pitää olla sellainen, että sillä elää. Ylimääräisiin töihin ei pidä pakottaa opiskeluaikana liian pienellä tuella (opiskelu on myös työtä!!), mutta ei myöskään rohkaista ottamaan ihan hirveästi duunia olemattomilla tulorajoilla - sillä syntyy vain loppuunpalaneita suorittajia.

Mun alalla tavoitteellinen valmistumisaika on viis vuotta. Se edellyttäis tarkan suunnitelman seuraamista heti ekasta syksystä. Pitäis tietää heti opinnot aloittaessaan, minkä sivuaineen ottaa. Kurssit pitäis ottaa täsmälleen mallijärjestyksen mukaan (jos ei aio tenttiä) ja yhden kurssin jättäminen pois tietyltä lukukaudelta voi viivästyttää opintoja vuodella, koska monet kurssit pohjaavat edellisiin. Tietenkään kaikkia esitietovaatimuksia ei ole pakko täyttää (byrokratia ois ihan hirveän raskasta, jos kaikki tarkistettais), mutta jos haluaa kohtuullisia arvosanoja, ja oikeasti oppia asioita, on suoristusjärjestyksellä väliä. Allekirjoittanut ei ole tehnyt mitään noista oikein. Olen ottanut hyvältä kuulostavia (toki tutkintoon kuuluvia) kursseja, kokeillut ensin yhtä sivuainetta, sitten vaihtanut toiseen. Laskennallisesti voisin valmistua kahden vuoden päästä - vuosi yli tavoiteajan. Se ei vielä ole paljoa, mutta tuo on tosiaan laskennallinen mahdollisuus. Se tarkoittaisi kandityön ja gradun edistymistä aikataulussa. Taitaa olla aika pieni prosentti ihmisistä, jotka saanut gradunsa valmiiks sillä aikataululla kuin on ajatellut.

Tämä aihe alkoi näköjään rönsyillä, en saa mitään konkreettista loppulausumaa. Mua kuitenkin ahdistaa mun opintojen eteneminen, eikä vähiten tuon julkisen keskustelun takia.

 

Puolisentoista tuntia taas tullu näpyteltyä. Asia alkaa loppua ja tuntuu että oma ilmaisukykykin hipuu näin pidempään kirjoittaessa. Tai ehkä se johtuu vain siitä, että pahimmat höyryt on päästetty ja vitutuskäyrä on laskussa. Ei ole niin palavaa tarvetta kirjoittaa.

On jotenkin mukavaa kirjoitella näitä mielipidepaketteja. Tällä kertaa aiheet ei ollu ihan rankimmista rankimpia, onhan tuossa edellä noita sh- ja masennusjuttuja. Sanottavaa tuntuu olevan jotenkin tosi paljon. Johtuu varmaan siitä, että vietän nyt niin ison osan päivistä yksin.

 

Mua muuten kiinnostais onko joku näpännyt mut seurattaviin blogeihinsa. Bloglovin' sanoo että siellä on kaksi seuraajaa ja Blogilistalla on yksi. Mites täällä Vuodatuksessa?