Ysin aikaan vielä väsytti, mutta ny taas pyörii ajatuksia. Purkamaan siis.

Mä olen lukenut tuota kirjaa aika vauhdilla, ja olen viimeisessä luvussa, joka käsittelee paranemista. Tuli stoppi vastaan, jos kirjailijan sanomisiin luotetaan. Hän nimittäin sanoo, että ensin pitää hyväksyä, se että äiti on mitä on - äiti ei ole kyennyt antamaan sitä rakkautta ja huolenpitoa, mitä ois tarvinnu. Kuulostaa järkevältä, ei siinä mitään, ja varmaan näin kannattaiskin alkaa.

Mutta kun tässä vaiheessa mä alan puolustaa äitiä, mä en usko että se on tehnyt mitään väärin. Ja tän nimenomaisen kirjan kohdalla mä perustelen sitä sillä, että äiti ei ole narsisti - diagnosoitava sellainen. Vaikka tätä kirjaa ei olekaan tarkoitettu vain niille, joiden äiti voi saada tuon diagnoosin, vaan myös niille, joiden äidillä on joitakin piirteitä siitä, ja ne ovat aiheuttaneet tuskaa lapselle.

Mutta mieli huutaa: "Ei! Äiti ei tarkoittanut mitään! Ihan varmasti se rakastaa mua. Se vaan näyttää sen materialla ja ylihuolehtimisella, ja mä en osaa tulkita. Ihan varmasti äiti antoi tarpeeksi hoivaa. Ihan varmasti se rakastaa mua. Mä en saa ajatella, että tämä johtuis äidistä. Äiti ei ole narsisti! Äiti on hyvä ihminen. Se teki vähän virheitä, niin kuin kaikki, ja niissä ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa. Ihan varmasti se rakastaa mua, ja koska mä tiedän että se rakastaa, ei se ole voinut satuttaa mua."

Ja kuitenkin, äiti on se, johon aina palaan. "Äiti" on usein mun vastaus kun kysytään miksi teen jotain. Siksipä yritän nyt käydä järjellä läpi, onko mun mieli oikeassa vai ei. Voiko kaikki kuitenkin johtua äidistä? Voisiko sillä olla niin paljon narsistisia piirteitä, että ne on vaikuttanu muhun haitallisesti? Pidän tätä osin mahdollisena, koska tässä kirjassa on niin moni kohta ollut ihan kuin mun sanomaa.

Palaan siis takaisin ensimmäiseen lukuun, joka käsittelee ongelman tunnistamista. Koska mä tykkään muutenkin tehdä listoja, kasata asiat sillälailla kokonaisuudeksi, kommentoin kirjassa olevia listoja. Aloitetaan ensimmäisenä silmiin osuvasta:

"Olet vuodesta toiseen kuullut mitätöivää sanomaa, joka on seurausta riittämättömästä tunnetason hoivasta ollessasi pieni. Sen seurauksena:

  • Tunnet sisäistä tyhjyyttä ja yleistä tyytyväisyyden puutetta. !
  • Kaipaat ympärillesi vilpittömiä, aitoja ihmisiä. !
  • Rakkaussuhteet ovat sinulle vaikeita. -
  • Pelkäät muuttuvasi äitisi kaltaiseksi. !
  • Olet huolissasi siitä, oletko tarpeeksi hyvä vanhempi. !
  • Sinun on todella vaikea luottaa ihmisiin. !
  • Sinulta on puuttunut malli terveestä naisesta, joka on sinut elämänsä kanssa. ?
  • Tunnet, että emotionaalinen kasvusi on häiriintynyt. !
  • Sinun on vaikea olla äitiisi nähden erillinen ihminen. ?
  • Sinun on vaikea kokea omia tunteitasi ja luottaa niihin. !
  • Koet olosi epämukavaksi äitisi seurassa. !
  • Sinun on vaikea luoda omaa elämääsi. ?"

Huutomerkilliset pätee muhun, ei tarvi edes miettiä asiaa. Kysymysmerkit on asioita, joista en ole ihan varma. Äidillä on kyllä hurja tarve suorittaa, joten tuo terveen mallin puuttuminen ehkä ois joo. Kaksi muuta on sellasia, missä olen muuttunut, erityisesti kotoa muuton jälkeen. Eli ne oli ennen joo, nyt ehkä/ei. Ja tuo rakkaussuhde-juttu. Sama mies vuodesta 2004, mä rakastan sitä, se rakastaa mua. Ainoo ongelma on etten oikeen osaa puhua sille vaikeista asioista, mutta se oo äidin aiheuttamaa. (Paitsi että äiti otti miehen, joka ei puhu tunteistaan, joten mä luulin n. 15-vuotiaaksi asti ettei miehillä ole tunteita.)

Tästä pitäis varmaan päätellä, että joo, on mulla ongelmia. Mutta toi ei vielä todista että ne johtuis äidistä. Joten seuraava lista, joka on narsistiset piirteet. Kirjassa kriteerit ei lue just näin, mutta koska en jaksa naputtaa, hain netistä ja kopioin tähän - sama sisältö näissä on. Kirjassa on lisäksi hyvät esimerkit jokaisesta kohdasta.


(1) Suurisuuntainen tunne omasta tärkeydestä (esim., liioittelee saavutuksiaan ja kykyjään, odottaa tulevansa tunnistetuksi ylempiarvoisena ilman oikeaa suhdetta saavutuksiin).

Hmm. Hmm, hmm. Osaanpa sanoa fiksuja asioita. Äidin asiat on ainakin tärkeämpiä ku mun. Se ei kuuntele mun juttuja, mutta olettaa mun kuuntelevan itseään. En kuitenkaan sanoisi, että täyttää tämän.

(2) On syventynyt haaveisiinsa rajoittamattomasta menestyksestä, vallasta, loistosta, kauneudesta tai ihanteellisesta rakkaudesta.

Ei, en usko.

(3) Uskoo olevansa 'tärkeä' ja ainutlaatuinen eikä häntä voi ymmärtää, tai olla tekemisissä muut kuin toiset tärkeät tai korkea-arvoiset henkilöt (tai laitokset).

Ainakin se halveksii kaikkia epäonnistujia hyvin paljon. En silti sanois että tämäkään sopii.

(4) Vaatii kohtuuttomasti ihailua

Ainakin jos joku kritisoi. Puolustuspuheita ja näyttöjä omasta erinomaisuudesta löytyy.

(5) Kokee olevansa etuoikeutettu, esim., kohtuuttomat odotukset saada erikoiskohtelua tai automaattista mukautumista hänen odotuksiinsa.

Meidän suhteen joo. Ei se perheen ulkopuolella tollasta vaadi, mutta kotona pitää tehdä just niin ku äiti haluu silloin kun se haluu. Ja se menee yli normaalista vanhemman auktoriteetista.

(6) Käyttää ihmissuhteissaan toisia hyväkseen, esim. käyttää muita hyväkseen saavuttaakseen omat päämääränsä.

No ei sentään.

(7) Empatian puuttuminen: on haluton tunnistamaan tai samaistumaan toisten tunteisiin ja tarpeisiin.

Joo. Lähtee pois kun mä itken. Ei jaksa kuunnella mua sillon, koska en pysty puhumaan selvästi itkiessäni, ja äidin kuulo on vähän huono.

(8) On usein kateellinen toisille tai uskoo toisten kadehtivan itseään

Ei varmaan mitenkään tavallista useemmin.

(9) Näyttää röyhkeältä, ylimielinen käytös tai asenne

Asenne, kyllä. Tuhahtelee juopoille, teineille ja muille "epämääräisille" tyypeille. Usein.

 

Ei sais diagnoosia. Mutta piirteitä on. Onko niitä tarpeeksi? Voinko pitää tätä ainakin osasyynä ongelmiini? Vai syyttäisinkö äitiä turhasta? En saa tehdä niin, äiti ei kestä syyllistämistä tai kritiikkiä - edes kuviteltua sellaista.

Katsotaanpa vielä vaativa (pakko-oireinen) persoonallisuushäiriö:

Pysyvä käyttäytymismalli joka on keskittynyt hyvään järjestykseen, täydellisyyden tavoitteluun, mielen ja ihmissuhteiden kontrollointiin joustavuuden, avoimuuden ja tehokkuuden kustannuksella, alkaen varhaisaikuisuudessa ja ilmenee laajalti eri asiayhteyksissä, joiden lisäksi ilmenee vähintään neljä allaolevaa oiretta:

Syventynyt yksityiskohtiin, sääntöihin, listoihin, järjestykseen, organisaatioon tai suunnitelmiin sellaisessa laajuudessa että toiminnan tarkoitus menetetään

En ole huomannut. Paitsi tuo yksityiskohta-juttu. Siivotessa ja järjestellessä kaiken pitää olla oikein. Kaiken. Yhtään murua ei jää mihinkään.

Tavoittelee täydellisyyttä mikä ilmenee tehtävien valmistumisessa (esim. ei saa valmiiksi projekteja koska hänen liian tiukkoja laatuvaatimuksiaan ei saavuteta)

Se siivoaa. Siivoaa, siivoaa ja siivoaa.

Kohtuuttoman omistautunut työlleen ja tuottavuudelle vapaa-ajan harrastusten ja ystävien kustannuksella (jos ei sisällä aivan selvää taloudellista pakkoa)

Siivoamiselle ja urheilulle joo. Äiti siivoaa tai on lenkillä. Joskus katsoo telkkaria.

Ylitunnontarkka, pikkutarkka ja joustamaton moraalisissa ja eettisissä kysymyksissä tai -arvoissa (lukuunottamatta kulttuurista tai uskonnollista samaistumista)

Kun otin toiset reiät korviini, äiti sai hepulin. Tatuoinnista me ei edes puhuta. Mun biseksuaalisuuskin oli jotain ihan hirveetä, vaikka elänkin heteronormatiivisesti.

Ei kykene luopumaan loppuunkäytetyistä tai hyödyttömistä tavaroista vaikkei niihin liity tunnearvoa

Kykenee. Tavarat on vaan "pölynkerääjiä".

Vastahakoinen delegoimaan tehtäviä tai työskentelemään muiden kanssa elleivät he alistu tekemään niitä juuri hänen tavallaan

Todellakin, vaikka naamioi sen uhrautumiseksi.

Omaksuu saidan kulutustyylin koskien itseä sekä muita; näkee rahan jonain sellaisena jota kerätään varastoon tulevia katastrofeja varten

Hmm. Kyllä se meille ostais uusia vaatteita. Asialliselta pitää näyttää. Mutta mitään turhakkeita ei kyllä ostele. Äiti ei ikinä sanois: "Ku se oli niin söpö." Asiat ostetaan (materiaaliseen) tarpeeseen.

Vaikuttaa ankaralta ja itsepäiseltä

Ehdottomasti.

 

Ainakin on hyvin lähellä diagnosoitavaa. Tässä on kyllä paljon yhteistä narsimin kanssa, siksi varmaan tämä kirjakin tuntuu oikealta.

Mutta mites noi tunteet? Mistä mä tiedän kykeneekö äiti tuntemaan empatiaa tai rakkautta? Huonosti se osaa niitä näyttää, mutta se ei tarkoita, ettei niitä tunne. Liittyykö narsismiin noiden tunteiden puuttuminen, vai se ettei niitä osaa ilmaista?

Jos mä sovin itseni kanssa näin: Oli äidin käyttäytymiselle nimi tai ei, se on vaikuttanu muhun. Äiti ei ole ollut ihanteellinen, kaukana siitä. Mä en tiedä pystyykö äiti muuttumaan, haluaako se sitä tai näkeekö se edes mitään muuttamisen tarvetta. Mä en voi äitiä muuttaa, siksi mun pitää antaa sen olla sellainen kuin se on ja hyväksyä asia.

Välillä, kun mä olen tosi masentunut ja yksinäinen, huudan mielessäni äitiä. Mä tiedän ettei se tule auttamaan - ei siksi, että se on toisella puolella kaupunkia ja että se ei osaa lukea ajatuksia, vaan siksi, ettei se koskaan ole tullut. Äiti jaksaa muutaman minuutin mun vierellä ja sitten se ei enää jaksa kuunnella. Koska mä syytän sitä. Koska mä aina kuulen sen sanomiset syyttävinä, vaikkei se ole niin tarkoittanut. Ja mä jään yksin. Mä luulen, että musta tuntuu kuin sellaisesta pienestä lapsesta, joka itkee muttei saa huomiota. Itkee, koska ei osaa vielä edes puhua. Siltä musta tuntuu. Olen ihan pieni lapsi, itken ja äiti sulkee huoneen oven jääden itse toiselle puolen ovea, koska ei jaksa kuunnella itkua. Ja mä olen yksin. Ja mä toivon ihan hirveästi, että äiti ottais syliin, mutta tiedän ettei se tee niin. Mä en osaa pyytää, ja äiti ei ymmärrä että kaipaan sitä.

Toi sama yksinäisyys on mussa aina. Olen surullinen sen takia. Kaipaan äitiä, ja etsin muista ihmisistä sitä läheisyyttä, jota en äidiltä saanut. Haluaisin aloittaa alusta, uusilla vanhemmilla. Haluaisin että musta otettais tämä yksinäisyys pois.

Mä en voi enää saada lapsuutta takaisin. Mä en voi vaatia samaa ehdotonta huolenpitoa, jota pieni lapsi voi. Paitsi kaksi kertaa 45 minuuttia viikossa, koska terapia on sitä varten että mä puhun musta, ja mä olen sen hetken toiselle ihmiselle ainut mitä on olemassa. Sitä mä en koskaan kokenut lapsena.

Mun ei kannata kuitenkaan haaveilla, että joskus saisin kokonaan paikattua sen mikä jäi lapsena vajaaksi. Mun pitää päästää irti toiveesta, että voisin palata lapsuuteen ja muuttaa kaiken. Samoin kuin kuolleita ei saa takaisin, ei lapsuusaikaakaan saa. Se pieni ihminen on mussa, mutta se aika ei palaa. Mun täytyy haudata se, jatkaa elämää. Ei unohtaa, mutta päästä yli.

Oon kirjoittanu melkein kaks tuntia tätä, joten nyt on aika käydä nukkumaan. Loppuun vielä lyriikat, jotka oon laittanu ehkä tänne aiemminkin, mutta nyt ne sopii loistavasti.

Timo Rautiainen: Veriside

Jottei ylpeyteen vajoaisi
eikä hyvää nöyryyttä kadottaisi
ei poikaa kiitetty töistään
vaan nuhdeltiin ja pahasti
osoitettiin virhe jokainen
katkerasti jälleen muistaa sen

Nyt kun vuosikymmenet on menneet
ja hän itse on jo aikuinen

Tahtoo polttaa sillat takanaan
sanoutua irti sukupuustaan
olla niin kuin mitään sitä tuskaa
ei olis koskaan ollutkaan

Niin hän kaiken menneen kiroaa
silti yksi ajatus vainoaa
vaikka toiseksi elämänsä toivoo
sitä ei voi toisin kirjoittaa..

Tahtoo saada täyden vapauden
elää uudelleen koko lapsuuden
syrjään sysätä vaikeimmat vuodet
vaientaa veren vaatimuksen
veriside meitä velvoittaa
veriside kestää elämän taa

Siksi poika sovintoa toivoo
ei muuten vapautusta saa
vaan on haudattava kaikki haaveet
kun ei ajankulkua kävellä voi
on vastaan otettava aaveet
ne jotka murhemieltä toi

Vaikka toisiamme loukkaamme
vähättelemme ja nujerramme
meistä jokainen pyrkii hyvään
vaikka pahaa aikaan saisimme