Jessus mikä terapiakerta taas. Alkuun oli kait ihan jees, sitten puhe kääntyi koulujuttuihin ja jaksamiseen. Romahdin ihan täysin. Itkin hillittömästi, en oikein tiedä mikä tunne oli päällä. Vihainen kai.. Ja väsynyt kaikesta. Väsynyt jaksamaan. Olisin halunnut satuttaa itseäni, mutta en kuitenkaan kehdannut niin kuin olisin halunnut. Tyydyin kerran huitaisemaan kädellä tuolin käsinojaa ja pikkuisen repimään hiuksiani. Ei kumpikaan edes sattunut.

Eilen aamulla kuitenkin viiltelin. Kämmessä muutama, ranteessa ja jalassa kaksi. Nyt ne on tehorasvauksessa, pitäisi saada paranemaan nopeasti. Ei sillä että mua haittais, on vaan ihmisiä, joiden en halua arpiani näkevän.

Vieläkään en ole päässyt näkemään Nuorisotyöntekijää. Ehkä huomenna, jos se olisi paikalla srk-talolla.

Olen nyt Miehen kanssa kahdestaan meillä. <3 Se asentelee mun koneelle jotain ja mä kirjottelen olkkarissa. Siltäkin mä jostain syystä yritän peittää arpeni. Se ei oikein osaa puhua mun kanssa näistä ja sen olo tuntuu olevan niin kovin vaikea, jos yritän puhua. Tai ei, vaikea on ehkä väärä sana. Hukassa enemmänkin. Se ei yhtään tiedä mitä mulle voisi sanoa. Se yrittää puhua jostain mukavasta ennen kuin minä olen saanut kaikki asiani sanottua. Tosin olen välillä minuutteja hiljaa ajatuksiani kooten, joten vaikeahan se on ymmärtää, että vielä olisin halunnut sanoa jotakin.

Mutta, kohta sänkyyn. Siellä ainakin se tietää mitä haluan. :)