Fiilis on lähinnä yksinäinen. Kaveriseuraa ei paljoa ole, mun sosiaalisuus on enimmäkseen terapian, duunin ja miehen varassa. Ja duunia en oikeestaan laske. Tosin vaikka ois ihmisiä, oisin silti yksinäinen. Nyt iski tää kunnolla päälle, kun mies kävi vaan kääntymässä kotona, ja lähti saman tien kaverinsa kanssa ulos. Ei tässä mitään erityistä ole, se tekee noin joka tiistai, mulla vaan on ollut ennen tiistaisin menoa ja nyt ei ole. Jos mies ei olis käyny kotona välissä, mulle ei tulis niin ikävä olo siitä, että se on jossain muualla. Mutta kun ei edes ruokaa syönyt, ja sille mä sitä oikeestaan teen. Tai siis enimmäkseen laitan ruokaa sillai, että mietin ensin mistä se tykkää ja sitten vasta mistä itse tykkään. Joskus toisinkin päin kyllä. No ei toi ruoka ois ollu heti valmista, tunnin verran ois menny ennen ku mies ois päässy lähtemään jos se ois sitä jääny odottelemaan ja sitten kello ois ollu jo aika paljon lähtemiseen, se kuitenkin haluaa nukkumaan ennen kymmentä. Ymmärrän kyllä ettei se jääny, ja oletinkin niin ennen kuin se tuli edes käymään, mutta silti.

Masentaa ja itkettää, koska on niin yksinäistä. Pahinta tässä on se, etten mitenkään voi päästä tästä eroon. Vaikka olisin muiden kanssa, tuntisin yksinäisyyttää. Vaikka joku tietäis musta kaiken ja mä siitä kaiken ja me välitettäis toisistamme, mä olisin silti yksinäinen. Mulla on vaan kavereita eikä koskaan ystävää, koska sellaista ihmistä ei ole, josta voisin niin sanoa. Mun pitäis voida jotenkin tuntea sen toisen ihmisen mieli, nähdä se samalla tavalla kuin voin nähdä sen ihmisen muuten. Sen pitäis voida nähdä mun mieli, voida koskettaa sitä jotenkin. Vaikka kaikki muut ihmiset ei todennäköisesti ole vain hirveän hyvin ohjelmoituja koneita, joilla vain näyttää olevan mieli tai sielu, ne yhtä hyvin vois olla, se ei tekis musta sen enempää yksinäistä kuin jo olen. Ihan kuin leijusin yksin avaruudessa, jossa ei ole mitään muuta kuin minä. Mä en käsitä millä voin päästä tästä eroon, en mä voi oppia aistimaan toisten mieliä, koska ihmiset ei vaan pysty siihen.

Kaikki mikä muistuttaa ihmisistä vaan pahentaa mun oloa. Mun pitää jotenkin saada tietoiset ajatukset pois päältä, silloin olo on ihan ok, joskaan en sitä ehdi itse huomata, koska jos yritän tiedostaa sitä, tulee kaikki paska mieleen ja argh. Ainoa tapa olla tuntematta yksinäisyyttää, on hankkia tarpeeksi häiriötekijöitä, etten huomaa sitä. 

Vapun jälkeen olen nähnyt muutamaa ihmistä. Silti on yksinäinen olo. En vaan saa sosiaalisuudesta mitään irti. Aina pitää miettiä miten käyttäytyä, ja ahdistua jos toinen ei ole normaalisti, tai ylipäänsä jos mitään käytösnormia rikotaan. Äsken ois ollu fb:n chatissa seuraa, mutta en oikeen sitäkään jaksanut. Osittain syy oli siinä, että kyseinen ihminen oli jenkki. Niiden tapa jutella ja olla ihmisten kanssa on liian pinnallinen, liian normitettu, liian epähiljainen. Koen itseni epäkohteliaaksi, jos en kysele ja juttele takaisin. Kysely kuuluu kuitenkin amerikkalaiseen kommunikointiin paljon enemmän kuin suomalaiseen, ja mä olen suomalaisessakin mittakaavassa surkea siinä. Ärsyttää kun joudun tietoisesti miettimään kysymyksiä vain ollakseni kohtelias. Juttua mulla riittäis, mutta vaan itsestäni. Alkoi siis ahdistaa kun pelkäsin olevani sille jenkkitytölle jotenkin ikävää chattiseuraa, ja sanoin meneväni nukkumaan. Chatista voi onneksi aina paeta, jos ahdistaa, siinä on helpompi keksiä joku hätävale. Kaverin kanssa taas pitää hengailla siihen asti, että tulee jotain tekemistä tai kello on tarpeeksi paljon.

Yksi isoimmista syistä, miksi ihmisten kanssa on vaikea olla, on tuo että pelkään loukkaavani tai käyttäyväni jotenkin epäsopivasti. En myöskään halua, että minun tai kaverini käytös on ulkopuolisen silmissä epäsopivaa. Ongelma tästä tulee, kun kaverin käytös ei ole normien mukaista, koska silloin se on ulkopuolisesta ikävää, mutta en yleensä voi huomauttaa kaverille, koska saattaisin loukata. Juttelu on myös jotenkin vaikeaa, koska pelkään puhuvani liikaa itsestäni ja kyseleväni ja kuuntelevani liian vähän. Ärsyttää kun useimmat kysymykset pitää pakottaa itsestä. Eikö mulla kuitenkin pitäisi olla jotain mielenkiintoa kavereiden elämään? Eikö kysymysten pitäisi tulla siitä, eikä kohteliaisuudesta?

En myöskään tykkää siitä, että mulla ei oikein ole tasaveroista ystävyyssuhdetta kenenkään kanssa. En koe että missään mun ihmissuhteessa kumpikin ois toiselle yhtä tärkeä ja läheinen. Aina on epätasapainoa, ja se tuntuu olevan aina samaan suuntaan. Olen puhunut tästä ennenkin. Tämä epätasapaino ei häiritse mua ihan niin paljon, jos suhteessa on jokin auktoriteettiero. Ei ole niin paha, että jotkut opettajat tai srk:n työntekijät on mulle tärkeämpiä kuin mä niille, se jotenkin kuuluu siihen. Ei myöskään häiritse, jos joku riparilainen (tai oppilas joskus tulevaisuudessa) pitää mua tärkeänä ihmisenä, ja mä näen sen vaan yhtenä muista. Ensimmäisessä tapauksessa en koe liikaa alemmuudentunnetta ja toisessa toinen ihminen ei ärsytä mua kohtuuttomasti. Jos taas olen jollekin kaverille tärkeä, enkä kuitenkaan itse hirveästi välitä kyseisestä ihmisestä, ärsyynnyn aika nopeasti tuohon ihmiseen. Jos joku kaveri on mulle tärkeä, mutta jostain syystä saan kuvan, etten ole hänelle niin läheinen, tunnen itseni pieneksi ja mitättömäksi.

Terapiassa puhuttiin terapian loppumisesta. Vaikea aihe, monesta syystä. Pelkään että jäljellä oleva aika ei vaan riitä saamaan mua sellaseen kuntoon, että pärjäisin ilman terapiaa. Häpeän sitä kuinka tärkeä ihminen mun terapeutti on mulle. En tosin tiedä miksi on näin. Kuitenkin, koska terapeutti on mulle tärkeä, erosta tulee surullinen ja varmaan itken sitä vielä moneen kertaan. Kuitenkin mua hävettää toi, joten se itkeminenkin on vaikeaa. Tai ei yksin, silloin ei tarvi hävetä niin paljoa. Ehkä vaikeinta on sen hyväksyminen, että terapeutista on tullut mulle niin tärkeä kuin se on. En mä oikein voi surra terapian loppumista kunnolla, jos koko ajan tunnen häpeää.

Terapeuttille mä pystyn puhumaan paljon isommasta osasta asioita kuin muille ihmisille. Täällä blogissa pystyn kyllä kirjoittamaan samat asiat, ja ehkä enemmänkin, mutta ei tämä ole sama kuin toiselle ihmiselle puhuminen. Mua ahdistaa se, että mä menetän sen ainoan ihmisen, jolle mä pystyn puhumaan kunnolla. Välillä mua kyllä hävettää mun asiat, mutta jotenkin mun terapeutti ei ole nähnyt vielä missään mitään todella hävettävää, ainakaan en ole huomannut. Se ei ole hätkähtänyt juuri mistään, ei ainakaan pahassa, tietty jos mulle on jotain sattunu, ni sitten. Mä olen turhautunut moneen kertaan, mutta terapeutista en ole sitä koskaan huomannut. Melkein voin luottaa siihen, että saan edetä niin hitaasti kuin haluan ja voin sanoa ja ilmaista mitä vaan eikä mulle huudeta tai mua jätetä. Jos terapeutille onkin tullut joskus sellainen olo, että mua pitäis vähän ravistella, ei se ole sitä näyttänyt.

Kuitenkaan mä en täysin luota siihen, että mulla ois mitään väliä. Ei se, että tietää toisesta kaiken, takaa välittämistä. Miksi joku ylipäänsä välittää toisesta? Tietysti terapeutista on tullu mulle tärkeä, se on kuunnellu mun juttuja yli viis vuotta ja aina ollu vaan mua varten. Siis niinä hetkinä kun mä olen terapiassa, tosiassa tietenkään en ole ainut ihminen tai edes ainut potilas sen elämässä. Sillä illuusiolla on kuitenkin väliä. Se, että on muitakin ihmisiä, vähentää mun tärkeyttä. Tietenkin tiedän, ettei näin ole, enhän mäkään välitä toisesta vähemmän, jos välitän muistakin. Mutta miksi mä olen sille tärkeä, niin kuin se väittää? Mulle se ei voi kertoa omasta elämästään enkä voi siis sitä kautta tulla tärkeäksi. Mä en osaa olla kohtelias tai kehua tai olla muutenkaan mukava. Mä en osaa sanoa mitään nättiä. Mun on tehny mieli huutaa sille, paiskoa tavaroita, väittää vastaan ja vaikka mitä, ja se on ihan yhtä paha kuin itse toteuttaminen. Se tietää, että oon joskus halunnu tehdä jotain tollasta. Miten voi välittää ihmisestä, joka on halunnu tehdä tollasta? Miten voi välittää sellaisesta, joka ei... ole täydellinen. (Tää tuli mieleen ennen kuin ehdin tajuta miten absurdilta ja typerältä toi kuulostaa.) Pelkkä aika ei riitä tekemään ihmisestä tärkeää. Tutumman kyllä, mutta ei läheisempää.

Miksi mulla on väliä? Mitä siitä saa, että kuuntelee mua kaks kertaa viikossa?

Miksi mulla voi olla väliä vaan jos olen tärkein? Miksi olen hyvä vain jos olen paras? Miksi en riitä? Jos uskoisin riitäväni, mun ei tarvis epäillä onko mulla väliä.

Kertokaa mulle kuka mä olen, ja miksi olen se joka olen. Musta tuntuu, mä melkein tiedän, että mussa on jokin asia, jota en itse tiedosta itsessäni. Kukaan ei kerro sitä mulle. Ehkä kukaan muukaan ei tiedä sitä, tai sitten kukaan ei halua kertoa, tai se on jotain niin itsestäänselvää, ettei kenellekään tule mieleen sanoa. Jos mä vaan tietäisin mikä tuo puuttuva asia on, niin kaikki ois paremmin. Tää kaikki ratkeais, mua ei masentais eikä ahdistais. Mitä mä en nää?

Ei kai tässä mitään ihmeellisempää, aattelin vaan kertoa että edellisen viestin olosta oon päässy yli. Ja hei, mulla on jääny noiden kysymyksien läpi käyminen ihan kokonaan, ku oon angstaillu. Jos mä vastaan kaikkiin loppuihin tässä.

Day Eight: Three turn ons.

Huomio, kehuminen ja.. huomio. (Tän tarkempia en haluu sanoa tässä. :P)

Day Nine: Two smileys that describe your life right now.

Ei sellasia ole oikein, mutta olkoon :) ja :( koska ristiriitasia tunteita on vaikea laittaa yhteen hymiöön.

Day Ten: One confession.

Vaikee. En osaaa päättää kerronko jotain pinnallista vai jotain oikeaa. Pinnalliset on noloja, oikeat asiat kans, mutta erilailla. Äh, hitto. Mä haluaisin että mun terapeutti ois mun äiti. Tai en tiedä halusinko varsinaisesti, mutta tavallaan. Tai ehkä haluisin vaan enemmän terapiaa = huomiota. Haluisin voida olla mut huomioivan ja musta välittävän ihmisen kanssa aina kun vaan haluan. Kuka ei haluis? Ja lisäks haluisin että mun äiti ois osannu olla parempi, ois pystyny kestämään mun negatiiviset tunteet.

Näin muuten taas joku aika sitten unta, missä oli mun terapeutti. En muista enää tarkaan miten se uni meni, kun en heti kirjoittanut ylös. Jotain tämän tapaista kuitenkin: Terapeutti aikoi kolmen muuttaa asumaan kolmen muun naisihmisen kanssa jonnekin maatilalle johonkin kommuunin tapaiseen. Terapeutti oli lisäksi adoptoinut jostain lapsen, ja ne aikoi kaikki neljä olla sille äitejä. Tän takia terapeutti aikoi lopettaa työnsä ja siis jättää mun terapian kesken. En muista kummin päin sain nää asiat unessa selville, tais mennä niin että terapeutti kertoi vain lopettavansa ja mä stalkkailin sitä, että saisin tietää miks.

En tiedä osaanko tulkita. Tosin toi lapsen adoptoiminen tuli luultavasti uneen sen takia, että olin katsonut Housea, ja siinä Cuddy adoptoi lapsen. No, ehkä haluisin tavallaan itse tulla adoptoiduksi, koska silloin joku oikeesti haluais mut. En mä siis sillä, että oisin ollu vahinkolapsi, ilmeisesti en ollut, mutta ois vaan halutumpi olo. Ja yhteensä neljä vanhempaa, oishan se hienoo. Luultavasti pelkkiä naisia siksi, että naiset edustaa enempi tunteita ja välittämistä ku miehet. 

Katkera ja masentunut olo. En edes jaksa yrittää saada tätä paremmaksi. Inhottaa ajatella kaikkia tuttuja pitämässä hauskaa. Ehkä tää taas paranee, kun vappu on ohi.

Tekemistä siis ois, mutta oikeestaan ei huvita. Halusin vaan nukkua, koska silloin ei ois kokoajan tietoinen siitä, että on yksin. Katsoin äsken eilisen Housen ja sen aikana ei tuntunut pahalta, mutta heti kun se loppui, yksinäisyyden tunne iski. Nyt se on vähän lievempi, koska tämän kirjoittaminen on melkein kuin puhuis jollekin. Tiedän, että kun saan tämän tehtyä ja mentyä suihkuun, yksinäisyys lyö taas. Se puristaa rintaa ja tuntuu kuristavana tunteena kurkussa, ihan kuin masennuskin. Tai ehkä se on masentuneisuutta yksinäisyyden takia, en tiedä.

Eilen terepiassa puhuttiin ihmisistä, siitä kuinka osaa en halua nähdä ja lopuista pelkään, ettei ne halua nähdä mua. Tosin totesin, että mun sisko on poikkeus, siihen ei päde noista kumpikaan. Laitoin sille viestiä, ja me nähdään ens viikolla. <3 Siskon kanssa on ihanaa. Joskus kyllä tunnen itseni pienemmäksi kuin mun sisko, vaikka se onkin mua nuorempi. Jotenkin se tuntuu vastuullisemmalta ihmiseltä, mutta tuo johtuu kai lähinnä siitä, että mun sisko on tosi paljon siistimpi ihminen ku mä. Sen koti on aina, ainakin mun standardeilla, puhdas ja siisti. Toisin kuin mun. Pikaisella vilkaisulla näen tässä olkkarissa muutaman astian pöydällä, hapankorppupaketin lattialla, sohvan päälle kuuluvan peittojutun rytyssä tuolilla, lattialla tyhjän viinipullon, cd-soittimen, pähkinäpussin kulman, villakoiria, mainoksia, kaljapullon.. Siskon käsitys sotkusta on pari likaista lasia tiskipöydällä, sillä ei ikinä ois tällasta. Mutta kyllä mä joskus vielä saan tuntea itseni isosiskoksikin. Me kumminkin osataan ja tiedetään eri asioita mun siskon kanssa, joten kummallakin on jotain neuvottavaa toiselle.

 Siskon tapaamiseen asti vaan pitäis kehittää jotain tekemistä. Jotain että unohtaisin olevani yksin. No, viikonloppuna on duunia, eli mukasosiaalisuutta. Ensi viikosta tulee kyllä varmaan tylsä, mulla ei ole päiväaikaan mitään menoja, kaikki on iltapainotteista. Mites siinä sitten näkis ketään, ku muilla on ohjelmansa päivällä? Tai miten muka näkis ketään muutenkaan, ku ei uskalla kysyä keneltäkään, että haluaisko ne tavata. Ehkä pitäis laittaa pari tekstaria, ja koittaa nähdä niitä ihmisiä, jotka ei mua ärsytä, vaikka ne saakin mut tuntemaan itseni pieneksi ja epäkypsäksi ja.. Ne on vaan jotenki aikuisia, muistuttaa mua siitä kuinka kaukana olen normaalin ihmisen elämästä. Ja joo, joo, ei normaalia ole ja en voi tietää miten varmoiksi ja aikuisiksi ne tuntee itsensä ja sitä rataa. Kuitenkin.

Ehkä tästä vielä piristyn, jos saan ne viestit laitettua. Nyt ois aikaa ihmisille, tai siis ensi viikolla. Tosin noi molemmat käy töissä, joten iltaan menee, ja koska ne käy töissä eli herää aamulla ajoissa, ei hirveen myöhään ehdi nähdä. Itse kun teen vaan vähän töitä eikä juuri ole menoa, niin saan nukkua yli kymmeneen ihan rauhassa. On kyllä aika lusmu olo, kun ei ole mitään tekemistä ja vaan hengaan kotona. Aina pitäis tehdä jotain järkevää.

I'm free, I'm free!

(Frendit-viittauksen tunnistajalle virtuaaliporkkana.)

Rupesin tuossa valvoessa miettimään millainen olen muiden näkökulmasta. Tai en varsinaisesti miettimään, ihmettelemään lähinnä. Musta tuntuu vaan taas siltä, ettei mulla ole aavistustakaan mitä muut musta ajattelee. Ja sanokaa mitä sanotte, mutta sillä mitä muut ihmiset ajattelee, on väliä. Jos ei olis, niin ei kai ihmiset vaivautuis olemaan kohteliaita tai muuta sellaista. Tiedän tosin tyyppejä, jotka käyttäytyy niin kuin muiden ajatuksilla (ja tunteilla) ei oikeasti olisi väliä niille. Sellaisia on tosi vaikea sietää.

Määrittelen itseni ja olemukseni aika pitkälti sen perusteella, miten muut mun seurassa on ja miten ne reagoi mun juttuihin. Niinhän ihmiset tekee, peilaa itseään muista. Mun on vaan vaikea luottaa siihen, mitä ihmiset käytöksellään antaa ymmärtää. Johtuu varmaan siitä, että itse olen ärsyttävillekin ihmisille kiltti (ainakin yritän kovasti) enkä kieltäydy pyynnöstä tavata. Teen itse paljon asioita pelkästä kohteliaisuudesta, ja oletan muidenkin tekevän niin, siksi en voi luottaa siihen, että mua pidettäis aidosti mukavana.

Olenko hauska vai onko mun jutut typeriä? Pidetäänkö musta vai onko ihmiset vaan kohteliaita? Kuka mä olen? Mitä ihmiset sanois, jos niiden pitäis kuvailla mua? Millaisen käsityksen musta saa, jos tuntee mut vaan pintapuolisesti?

En mä uskalla näitä asioita kysyä. Joskus saatan sanoa että haluaisin kysyä jotain tällaista, mutta kukaan ei ymmärrä vihjettä ja oikeasti vastaa. Tai sitten joku yrittää, ja sanoo jotain, mitä arvasin jo etukäteen. Mä uskon hyvin vahvasti, että kaikilla ihmisillä on jokin ajatus musta, jota ne ei vaan suostu mulle sanomaan. Kaikki piilottaa jotain. Lapsena uskoin, että mulla on jokin sairaus, jonka takia kukaan ei ole mun kaveri ja äiti ja sisko ja iskä ei vaan kerro mulle, että mulla on sellainen. Vähän sama fiilis on nytkin. Mussa on jotain, mitä en itse tiedosta, mutta kaikki muut huomaa sen kyllä. Ne ei sano sitä koska joko ne luulee että mä jo tiedän ja se on mullekin itsestään selvää, tai sitten se on jotain, minkä ne kohteliaisuudesta jättää sanomatta. Tuohan on ihan järjetön ajatus, mutta koska olen niin hemmetin epävarma minuudestani, ei se tunnu järjettömälle.

Ehkä mä täällä uskallan kysyä: Minkälaisen kuvan musta saa tän blogin perusteella? Millaisena ihmisenä te mua pidätte? Kertokaa mulle: kuka mä olen? (Pieni ja helppo tehtävä, vai mitä?)

//edit. Taidan olla hieman yliherkällä tuulella, kun meinaa itkettää kun tulostin ei pelaa ja mies ei just-nyt-heti-tällä-sekunnilla auta.

Mies lähti kavereidensa kanssa ulos, mulla on yksinäistä. Yhdelle lähellä asuvalle kaverille voisin laittaa viestiä, vaikka se tuskin on kotona. Oletan näin, koska hänen miehensä on ulkona mun miehen kanssa, ja jotenkin tuntuu ettei ois jos tää mun kaveri ois himassa. No, kokeilen kuitenkin, jos ei tärppää, niin en kyllä keksi mistään seuraa. En viitsi jätkienkään seuraan tunkea, saavat olla vähän vapaammin kuin ei ole naisia häiriköimässä.

Miksi mä olen näin huono pitämään yhteyttä? Miksi mun pitää valmistautua henkisesti päivä tai pari ennen ku saan kysyttyä joltain, jos se haluais nähdä?

Huoh. Täytän päiväni jollain aivottomalla toiminnalla, etten ehtisi huomata yksinäisyyttä. Mun lähes kaikki sosiaalisuus on duunin ja netin varassa. Yksi harrastus sentään on, mutta ei mulla sielläkään kavereita ole. Jos ei ois duunia, en varmaan puhuis viikkokausiin muille kuin miehelle, terapeutille ja äidille, varsinkin nyt kun tulee kesä ja opiskelua ei ole. Duuni tosin on aika mukasosiaalisuutta, siellä jutellaan, koska on pakko. Okei, puhutaan me muutakin kuin duuniasiaa, mutta silti se ei ole sillä tavalla vapaaehtoista kaveriutta. Enkä mä duunikavereita näe työajan ulkopuolella, niin kuin jotkut siellä tekee. Tekis mieli joskus pyytää päästä mukaan, kun tietää muutaman duunikaverin viettävän iltaa yhdessä, mutta en halua tunkea.

En saa kirjoitettua tuota esseetä nyt, kun mielessä pyörii vaan yksinäisyys. Hitto miten mä kuulostaan surkealta tapaukselta. Ja ei se ihminen ollut kotona, eli ei ole seuraa. Ylläri. Lapsena oli helpompaa, kellään ei ollut menoa, seuraa useimmiten sai kun halusi. Ja kaveritkin soitteli mulle ja mä soittelin niille, paljon useammin kuin nykyisin. Ehkä vanhemmat ehdotti jollekin kaverille soittamista, jos valitti tylsyyttä tai sitten vaan osattiin pitää yhteyksiä paremmin, en tiedä.

Hitto, pitääkö mun keksiä aina nämä sosiaaliset tarpeet siihen aikaan päivästä, että yhtään kauempana asuvia ei enää ehdi nähdä? Toisella puolella kaupunkia asuvan luokse (tai sieltä tänne) menis vähintään tunti, varsinkin kun on pyhä, ja yhteyden saamiseen, lähdön valmisteluun ja muuhun sellaiseen menis toinen. Ja koska huomenna on arkipäivä, ei voisi olla missään myöhään, joten kahdeksan aikaan pitäis olla jo menossa takaisin kotiin, jos jonnekin menee. Kello on jo viisi, ei tässä mihinkään ehdi. Enkä jaksa enää keltään kysyäkään, kun ei kuitenkaan sopis. Etukäteenkään en tykkää sopia, koska mulla saattaa sitten ollakin sellainen päivä, ettei kyseisen ihmisen näkeminen kiinnostakaan.

Mielettömän yksinäinen olo. Itkettää, mutta en oikein uskalla itkeä, koska en tiedä milloin mies tulee takaisin, ja en jaksa selittää sille. Tai se voi tulla niiden kavereidensakin kanssa. Hitto jos en saa omaa asennetta muutettua tässä suuntaan tai toiseen, niin tulee aika kurja kesä. Töitä tietty on ja miehen kanssa mennään mökille ja puolittain vapaaehtoisduuniakin tulossa, että osa kesästä on varmaan ihan jees, mutta silloin kun sekä mulla että miehellä on duunia, niin on varmaan perseestä. Ite teen vuorotyötä, joten yhteistä aikaa ei varmaan kauheesti ole ja jos muuta seuraa ei oo, niin aika yksin menee sitten päivät. Joko pitää oppia sietämään yksinäisyyttää tai opetella olemaan paremmin yhteyksissä ihmisiin. Ainoo vaan, että ne joita en pelkää ärsyttäväni, ärsyttää mua ja ne jotka ei ärsytä mua on sellasia, joiden en usko haluavan mun seuraa. Tämä päätelty siitä, että nuo ärsyttävät ottaa välillä yhteyttä, ja ei-ärsyttävät ei oikeestaan.

Vittu mitä angstia, pitääkö tästäkin tehdä ongelma? Argh! Voisko joskus mennä hyvin pidempäänkin kuin pari päivää? Pitääkö aina tulla jotain uutta masentavaa/ahdistavaa yms? Mitä hittoa mun pitäis tehdä että saisin joskus olla aidosti onnellinen? Mikä mussa on vialla?

Jostain syystä mun terapeutin vastaanotto oli mun vanhalla koululla. Jotain mä siellä pyörin ja ihmettelin ennen terapian alkua, taisin miettiä mitä puhuisin. Mulla oli jotain kunnon asiaakin terapeutille, ehkä jotain tuohon yksinäisyyteen liittyvää, kun sitä eilen pohdin, tuli uneenkin sitten. Terapia-aika alkoi, mutta jostain syystä terapeutti oli päättänyt ottaa kaikki potilaansa sinne, ajatteli kai että ryhmäterapiasta ois ollu hyötyä.

Meitä oli siellä kolmisenkymmentä, suurin osa oli mua vanhempia, taisi joillakin olla pieniä lapsia mukana. Sinänsä epäloogista, ei kai kukaan terapeutti voi pitää yhtäaikaa noin monelle yksilöterapiaa, plus mun terapeutti on kuitenkin nuorisopolilla töissä, joten suurin osa sen potilaista lienee mua nuorempia.

Olin ihan hemmetin loukkaantunut, kun mun terapia-aika oli pilattu tollasella, eikä edes etukäteen kerrottu. Mun terapeutilla oli kyllä joku pointti miksi se ei kertonut etukäteen, en tosin enää muista mikä. Istuin koko ajan hiljaa ja mökötin.

Tämän jälkeen uni hyppäsi siihen, että olin psykiatrisella ossalla. Kaikkea valvottiin ja mitään ei saanut tehdä yksin. Saunaankin tuli joku hoitaja meidän hullujen kanssa. Mä en puhunu mitään, olin vaan yksin. Joku muu potilaista tosin kirjoitti mulle jonkun lapun, ja sujautti mun huoneeseen. Jotain kivaa siinä luki, en muista mitä. Oli hienoa olla olemassa jollekin.

Kaipaan ihmisiä ja tukea, en jaksaisi tehdä aina päätöksiä yksin, en jaksa olla aina vastuussa. Ei siis mikään yllätys tällainen uni. Lisäksi kaipaan todellista mahdollisuutta suuttua ja kapinoida, mutta ihmiset ei anna siihen aihetta. Tuossa unessa ois ollu oikea syy suuttua terapeutille ja jälkimmäisessä osassa ossalla ois ollu turvallista kapinoida.

Tällaista mun aamuun. Nyt oikeesti esseen vääntöä.